Opiskeluaikaisen työharjoitteluni ohjaaja tuumasi muinoin, että meidän alan ihmiset tuntuvat olevan keskivertoa joustavampia ajattelultaan, mikä näkyy mm. siinä, että he ovat valmistumisen jälkeen yleensä avoimia lähtemään työn perässä melkein minne vaan. Eli eivät ole niin rajoittuneita asuinpaikkansa suhteen. Jo tuolloin hiljaa mielessäni mietin, että no taidanpa tämän(kin) piirteen suhteen sitten erota viiteryhmästäni. Vaikka toki valmistumisen jälkeen hetkeksi muutin työn perässä kauemmas, vieraaseen kaupunkiin - jossa sitten oli koko ajan tunne kuin Chisun biisissä, että "mun koti ei oo täällä".

Tällaiset pohdinnat tulivat mieleen Tahitin reissussa, josta palasimme perjantaina. Polynesia on ollut mulle yksi monista haavekohteista jo vuosia. Eli sarjassamme näitä paikkoja, joiden karttoja ja maisemia olen maha innosta sekaisin tutkinut sohvan nurkassa. Ja olihan se... niin trooppinen paratiisi kuin olla voi, ja luonto ja maisemat kuin jostain sadusta. Aiemmin tänne kirjoittelin, että iän myötä sitä on alkanut olla vielä entistäkin rajoittuneempi oman asuin- ja elinympäristön vaatimusten suhteen. Ja jostain syystä vuosien kuluessa sitä myös lomamatkoilla on aina vain enemmän se tunne, että onhan täällä kaunista ja eksoottista, mutta yleensä jo toisella reissuviikolla alkaa koti-ikävä vaivata. Ja sellaiset ajatukset, että no tämä on varmaan viimeisiä reissuja, kun jaksan enää ainakaan kovin kauas Suomesta lähteä.

Belvedere lookout, Moorea, Tahiti

Kyllä sitä tuollakin toki eniten viihtyi luonnon keskellä, verrattuna vaikkapa pääkaupunki Papeeteen, jossa paikan pienuus huomioon ottaen oli suorastaan kummallisen isot, jatkuvat ruuhkat. Moorealla tekemällämme vaelluksella oppaamme hieman ihmetteli (ja vastaan tulleen porukan opas suorastaan järkyttyi) kun kuuli, että voin aivan hyvin jäädä tunniksi yksin sademetsän keskelle odottamaan opasta ja miestäni, kun en siellä 30 asteen helteessä jaksanut enää lähteä nousemaan viimeiselle näköalapaikalle. Ja mitään vaarallisia eläimiä tms siellä siis ei ollut. Mutta paikallisia oli hieman vaikea saada ymmärtämään, että yksin metsässä oleminen ei ole mulle mikään varsinainen ongelma, vaan ollut kautta aikojen tehokkaimpia mahdollisia rentoutumisen keinoja :D

Mutta alkuperäiseen aiheeseen palaten, mua on viime vuosien ulkomaan reissuissa vaivannut sellainen ihme "kolkko" olo, en oikein osaa määritellä onko sitten ihan vaan puhdasta koti-ikävää vai mistä johtuu. Reissun ensimmäisten päivien alkuihastuksen ja ihmettelyn jälkeen alkaa jo pian kaivata Suomen viileyttä, avaruutta ja hiljaisuutta. Eteläisten maiden kuumuus, jatkuva puhe, rakennusten värikkyys, erilainen liikennekulttuuri ja yleensäkin kaikki erilaisuus tuntuu loppuviimeksi siltä, että "ihan jees, mutta en mä täällä halua yhtään pidempään olla". Tahitilta kotiin päin palatessamme amerikkalainen tullimies Kaliforniassa sai pienen naurukohtauksen, kun kiinnostuneena kyseli Suomen oloista, ja kuuli mm. kylmyydestä ja kaamoksesta, ja tuumasi lopuksi, että kyllä te vaan tulette erilaisesta maailmasta. Niinpä. Olen käynyt lähemmäs 30 maassa, ja kaikista kotoisin olo (ja ainoa kerta kun on tullut tunne, että täällä voisi olla pidempäänkin) on tullut Kanadassa, joka varmaan eniten sitten luonnonoloiltaan muistutti Suomea. Mä oon kyllä kaikkiaan niin pohjoisen ihminen kuin olla voi...

Aikanaan eräällä kiertomatkalla suomalaissyntyinen, mutta jo vuosikymmeniä ympäri maailmaa asunut oppaamme tuumasi, että hänellä ei ole ollut ikävä Suomeen, ja että hän kokee ihan vain omassa kehossa niin kotoisaa oloa, että ei tunnu olevan väliä missä maassa tai ympäristössä elää. Multa puuttuu sitten taas täysin tuollainen piirre/kyky. Olen huomannut, että silloin kun ei ole elämässä isompia murheita niin on hieman helpompi olla missä vain, mutta erityisesti stressin ja surun aikaan oma koti ja oma metsä tai sitten Inarin talo ja Pohjois-Lapin luonto ovat niitä, mistä saa voimaa, turvaa ja jaksamista. Ehkäpä näin stressi/ahdistusherkkä ihminen kuin minä sitten tarvitsee enemmän tutun ympäristön tuomaa turvallisuutta kuin joku huolettomampi ja rennompi luonne.

Aikaerosta sekavana heräilin tietysti Tahitin reissusta palattua kotona keskellä yötä, ja kun uni ei tullut niin lähdin yksin metsään kävelemään. En muista, koska on viimeksi ollutkaan niin ihanan kodikas ja hyvä olo kuin palatessa sinne kotimetsään tropiikin jälkeen. Ja hassua, että nimenomaan sellaisessa paikassa (kylmä, pimeä, hiljainen metsä), jossa suuri osa maailman ihmisistä ja moni suomalainenkin todennäköisesti pelkäisi tai ainakin tuntisi olonsa vähän epämukavaksi :D

Palasin eilen Inarista. Oli kesän toinen reissu sinne. Yleensä tämä paha olo alkaa aina pikku hiljaa Inarista pois lähtöä edeltävänä päivänä. Haluaisi vain jäädä, ja ikinä ei voi varmaksi tietää, koska sinne pääsee seuraavan kerran ja miltä elämä siinä vaiheessa näyttää. Kolme vuotta sitten kesällä sieltä pois lähtiessä en olisi ikimaailmassa uskonut, että seuraava kerta on vasta vuonna 2018... Onneksi en tiennyt, sitähän ois kuollut siihen ajatukseen :P

Nytkin pois ajellessa oli taas nämä perus "joku repii sydäntä irti" -tuntemukset ensin siinä kohtaa, kun ohitin yhden itselleni erityisen tärkeän kohdan Pohjois-Inarissa, sitten kun Inarin kunta vaihtui Sodankyläksi, ja lopuksi vielä saamen portista pois ajaessa. Ja nyt kotiin päästyä olo on aivan samanlainen kuin aina ennenkin Inarista palattua. Mikäs tänne omassa rauhassa olevaan järvenrantataloonkaan on palatessa ja elämä on periaatteessa täälläkin hyvää, mutta silti tuntuu taas kerran, että kuitenkin elän sitä elämääni väärässä paikassa, vähintään 900km liian etelässä. Koko ajan on sellanen turhautumisen sävyttämä haikea kaipuu hypätä autoon ja palata pysyvästi pohjoseen. Olen tänne ennenkin kirjoitellut syitä, miksi muutto Saamenmaahan ei nykyisessä elämäntilanteessa ole mahdollinen, tai ainakaan järkevä ratkaisu. Eikä tule toteutumaan ainakaan ihan lähivuosina. Myöhemmin varmasti toteutuu, mutta silti ei jaksaisi odottaa ja kuluttaa turhaan vuosia täällä etelässä...

Noh, kyllä tää tunne tästä taas kohta tasaantuu kun viikot kuluvat ja arki alkaa, senkin tiedän kokemuksesta :P Mutta hetki pitää nyt rypee..

Olen muutamaan otteeseen viime aikoina kuullut termin puolielämä, ja jäänyt sitä miettimään. Haloo Helsingin biisissä lauletaan "räjäytä mut tässä puolielämässä", ja yhdellä netin keskustelupalstalla eräs, kovin itseni kaltaiselta kuulostava, äärimmäisiä tunnekokemuksia sekä etsivä että niitä kohtalaisen helposti niin pienistä kuin isoista asioista saava ihminen kirjoitti "normaali-ihmisten puolielämästä". Eli ilmeisesti sellaisten asiallisen aikuista suoritusarkea elävien, joilla elämä on periaatteessa ihan jees mutta kuitenkin melko tasaisen harmaata (moni asia on ehkä "ihan kivaa", mutta hyvin harva asia "valtavan hienoa"). Elämästä puuttuu kyky jonkinlaiseen lapsenomaiseen elämäniloon, voimakkaisiin intohimoihin ja tunne-elämyksiin ja uskallus unelmoida muusta kuin siitä normisuoritusarjesta lyhyine muutaman viikon vuosilomineen. 

En tässä kenenkään elämäntapaa kritisoi, jokainen tottakai pyrkii elämään parasta mahdollista oman näköistään elämää ja jokaisella on omanlaisensa unelmat, toisilla ne suurimmat unelmat ja itsensä toteutus voi tapahtua jopa työssä. Tai perheenäitinä häärätessä... Mutta seuraavassa lähinnä mietin, mikä olisi mulle itselleni sellaista ahdistavaa puolielämää, jossa en pystyisi, jaksaisi tai ehtisi saamaan tätä nykyistä hyvinvoinnilleni tärkeää, lähes jokapäiväistä elämästä ja maailmasta nauttimisen rauhallista tunnelmaa, ja elämä ja tulevat vuosikymmenet näyttäisivät pelkältä tappavan tasaiselta ja puuduttavalta arjelta ja aamuheräämisiltä ("seiso väkevästi sänkys edessä aamuisin"... "pahimpia on aa-a-aa-a-a-aamut, joiden päättymistä ei näy...." jne).  

Asuinpaikka olisi jossakin, missä tahansa keskusta- tai taajama-alueella, jossa aina ovesta ulos mennessä joutuisi esittämään normaalia ja heittämään sää-smalltalkia tai vastaavaa jatkuvasti läsnä oleville naapureille, ja koko ajan stressaamaan siitä kuka mahtaa häiriintyä koiramme tai lastemme äänistä ja edesottamuksista, tai minkä auton alle tuo vilkas viisivuotias juoksee. Näyttäisi muiden silmissä heti oudolta, kun itselleni tyypilliseen tapaan en oikeastaan tekisi mitään (ulkopuoliselle tekemiseltä näyttävää) vaan lähinnä haahuilisin pihassa tuijotellen ajatuksissani, lumoutuneena ja kokonaisvaltaisesti innostuneena kevään ensimmäistä narsissia tai yli lentäviä joutsenia. Metsään ja järvelle (kaksi mulle eniten mielenrauhaa antavaa paikkaa) olisi pitkä matka, sinne pitäisi aina vaivalloisesti lähtemällä lähteä. Ja asunto tuolta kaikkien himoitsemasta taajamasta olisi luonnollisesti maksanut omaisuuden, minkä takia rauhallisempi elämänrytmi osa-aikatöineen ei olisi missään nimessä mahdollinen, jos haluaisi asuntolainan saada joskus maksettua. Maanantaiaamuisin työpaikan kahvipöydässä vähän väkisin hymyillen taas vitsailtaisiin lauantain typeristä Putous-sketseistä ja voivoteltaisiin kuinka "taas on maanantai", ja tietysti se stressi ja ahdistus kiireisestä viikosta olisi alkanut jo sunnuntai-iltapäivänä, kun viikon ainoat kaksi vapaapäivää taas kerran ovat ohi ennen kuin ehti kissaa sanoa. Perjantaina oltaisiin niiiin viikonloppufiiliksissä, tykättäisiin Facebookissa jonkun hassunhauskan eläimen tähdittämistä TGIF-kuvista, pukeuduttaisiin töihin vähän rennommin ja tilattaisiin sinne ihan pizzat niiden kahden, alkamassa olevan vapaapäivän kunniaksi. Muuten pukeuduttaisiin epämukavan asiallisesti solmioihin ja jakkupukuihin, vaikkei se olisi oikeasti kenenkään mielestä kivaa. Arki-illat kuluisi kotitöitä tehdessä ja lapsia harrastuksiin kuskatessa. Pikarentoutusta viikonloppua varten mentäisiin rutiininomaisesti hakemaan Prisman perjantairuuhkaan sixpack-hyllylle. Juhannukselta jäätäisiin neljäksi viikoksi lomalle, jonka aikana sitten ajettaisiin satoja kilometrejä jonnekin mökkinaapureita ja hyttysiä kuhisevaan pusikkoon, käytäisiin välillä pönöttämässä pari helteistä viikonloppua kaukaisten sukulaisten häissä, ja niiden muutaman hassun lomaviikon jälkeen alkaisi taas 11 kuukauden ahdistava suoritusarki, ja olisi jo tarvetta sanomalehtien jokakesäisille "näin saat loman juomaputken poikki" -ohjeille. Muutaman vuoden välein talvella ehkä käytäisiin viikon reissussa Kanarialla, tai jos oikein villiinnyttäisiin niin kahden viikon Phuketin matkalla. Kaiken tämän taustalla olisi jatkuvasti sellainen pieni väsymys ja uupumus, kun liikuntaa ei ehtisi ja yksinkertaisesti jaksaisi hektisessä arjessa harrastaa tarpeeksi, ja omaa aikaa tulisi väkisin nipistettyä ainoasta saatavilla olevasta lähteestä, yöunista. Eläkkeelle jäämisen kynnyksellä tämä vuosien stressi ja ihmisestä kaiken irti repivä työelämä sitten olisivat tehneet tehtävänsä, ja terveys sillä mallilla, että mistään aktiivisesta eläkeajasta olisi enää turha haaveilla. Eli tiivistettynä, liian vähän omaa rauhaa, liikaa pakkososiaalisuutta ja muiden ehdoilla ja tahtiin menemistä, liikaa suorittamista ja paikasta toiseen juoksemista, liikaa väsymistä, liian vähän mahdollisuutta hengähtää ja rentoutua, liikaa yritystä saada sitä rentoutta sitten esim. alkoholilla kun ei muullakaan kerkiä. Viikonloppuisin ehkä muutamia ohikiitäviä onnen hetkiä, muutoin pelkkää harmaata oravanpyörää oikean elämän juostessa siinä sivussa ohi. Eläisin kun en nyt vielä olisi kuollutkaan. Vuosikymmenien päässä olevasta eläkeiästä ja lottovoitosta haaveillen.

Vaikka omalla kohdalla on tuota alkoholihommaa kyllä vaikea kuvitella. Mutta useammankin alkoholistin elämänkaarta lähietäisyydeltä katselleena olen kyllä huomannut, että (siinä vaiheessa kun työelämään vielä pystyvät) pikku hiljaa muu ilo ja rentoutuminen ei oikein tunnu enää miltään, kun vaan odotetaan sitä perjantaipulloa. Ja kun toisaalta suorituselämä ja työpaineet imevät kaiken energian ja pyörivät herkästi mielessä vapaallakin, niin se pullo on nopea ja takuuvarma keino rentoutua.

Tapasin tuossa taannoin vuosien takaisen, äskettäin eläkkeelle jääneen työkaverin, jonka muistin aikanaan suunnitelleen, että sitten kun yhtä aikaa puolison kanssa jäävät eläkkeelle, niin lähtevät unelmareissuun  lähes toiselle puolelle maapalloa. Muistan että tuolloin hiljaa itsekseni mietin, että miksette voi lähteä heti, kun ei enää kotona asuvia lapsiakaan ollut esteenä, ja vuosilomaviikkoja kuitenkin mukavasti olisi ollut käytettävissä. Nyt vihdoin kun sen eläkkeen ja pitkäaikaisen unelman toteuttamisen hetki olisi ollut, niin pariskunnasta toinen olikin sairastunut vakavasti, eikä mahdollisuutta tuohon pitkään reissuun todennäköisesti enää koskaan tulisi. Tuon ikävän uutisen kuultua itsellä voimistui entistä enemmän se, jo viimeiset viitisentoista vuotta vallinnut ajatus siitä, että unelmaelämää pitää toteuttaa koko ajan niin paljon kuin mahdollista eikä sitten joskus kun. Olen pyrkinyt sitä noudattamaan myös näiden lapsiperheen ruuhkavuosien aikana, ja mielestäni aika hyvin onnistunutkin. Jopa yksi suurimmista elämysten lähteistäni, matkustelu, onnistuu säännöllisesti, kun muuten elää taloudellisesti melko tarkasti, ja kun ei toisaalta ole tarvetta käyttää rahaa oikein mihinkään materiaan kun niistä tavaroista, merkkivaatteista tai taulutelkkareista ei saa mitään... Toistuvasti sitä saa ihmettelijöille perustella omaa elämäntapaansa (osa-aikatyöt, koti korvessa, monenlainen suorittaminen ja sellaiset lähinnä voimia vievät vapaa-ajan velvoitteet jätetty pois, sosiaalisista paineista huolimatta), ja huomata, kuinka tiukassa ihmisten ajatusmaailmassa on mm. normi siitä, kuinka monta viikkotuntia töitä kuuluisi tehdä. Ei jotenkin osata ajatella eri lailla, vaan mennään massan mukana vaikkei se kivaa olekaan. Ja vaikkakin sitten joidenkin saattohoitajien mukaan liika työnteko on asia numero yksi, mitä kuolinvuoteella voivotellaan, ja tekemättä jätetyt asiat numero kaksi. 

Dare to dream ♥

 

Yli puolen vuoden tauon jälkeen voisi yrittää taas jotain tännekin kirjotella. Aika kuluu niin älyttömän nopeesti ja vuodenajat vaihtuu. Näin lumien tultua on ollut mielenkiintoista seurailla, keitä kaikkia täällä meidän korvessa liikkuukaan. Ei sitä eläinten määrää aina lumettomana aikana tajua, vaikka esim. kauriita ja peuroja näkee parhaimmillaan ikkunastakin (marjapensaitamme tuhoamassa :D). Tänä aamuna kiertelin rannassa ja lähimetsässä, ja siellä näytti liikkuneen ilves ympäriinsä. Hirven jälkiä ja makuupaikka oli tuolla laavumme lähellä. Ja tämän talven "uutuus" on ollut villisika, aivan uusi tuttavuus jopa mulle. Hetken poissaolon jälkeen oli taas sellaisen uusia jälkiä viime yönä tänne ilmestynyt. Joku metsämies oli tiennytkin kertoa, että tämä alue kuuluu jonkun ison vaeltelevan karjun reviiriin. En ole koskaan osannut tippaakaan metsissä kulkiessa pelätä, vaikka aiempina vuosina on sekä suden että karhun merkkejä ollut pihan laitaa myöten. Jotenkin tuon villisian kohdalla tuli hetkeksi sellanen olo, että toivottavasti ei moinen torahampainen, pahalla päällä oleva mötkö osu kävelemään vastaan. Mutta eiköhän se perusluonteeltaan ole yhtä arka kuin karhukin, ja en kyllä minkään anna omia kävelyjäni tuolla korvessa rajoittaa. Musta on melkein pelottavaa, kuinka vuosi vuodelta koen (aina olemassa olleen) erakkopuoleni vahvistuvan, ja voisin vaan kulkea metsiä ja istua kannonnokassa syömässä eväitä. Sellanen "maailman menossa" mukana oleminen, ja mm. nykyiselle elämänmenolle tyypilliset materialistiset ja pinnalliset asiat kiinnostavat aina vaan vähemmän. Käyn isossa kaupungissa töissä, ja tuntuu uskomattomalta, että joskus parikymppisenä samainen kaupunki tuntui luonnolliselta, houkuttelevaltakin suunnalta muuttaa ja nykyään kamalalta, ruuhkaiselta betonihelvetiltä jolla ei ole mulle mitään tarjottavaa ja josta on ihana päästä illaksi pois. Parhaillaan vietän lomaa, ja alkuperäinen suunnitelma oli käydä pyörähtämässä jossakin Etelä-Euroopassa 3-4 yön reissu. Mutta siis kotona istun, en vaan jaksanut lähteä mihinkään, vaan jäin oikein mielelläni näihin maisemiin :P

Kesällä käytiin miehen ja tyttären kanssa Islannissa. Asuttiin Airbnb-asunnossa Reykjavikissa, joka olikin aika lailla puolessa päivässä nähty, ja vuokra-autolla kierreltiin katselemassa luontoa muualla saarella. Yhtenä päivänä kiivettiin Esja-vuorelle, ja kyllä olikin ihanaa päästä pitkästä aikaa yhdistämään raskas liikunta ja uskomattomien maisemien ihailu, joita Lapin vaelluksilla aikanaan sai kokea. Lensin melkein perseelleni, kun tuossa tajusin, että kohta tulee jo kolme vuotta siitä kun olen viimeksi edes käynyt Inarissa. Ja YHDEKSÄN vuotta viimeisestä oikeasta vaelluksesta!! Oikealla vaelluksella tarkoitan rinkan, kartan ja kompassin kanssa erämaahan menoa usemmaksi yöksi. Toki lastenkin aikana on tullut kiivettyä tuntureille, ja käytyä parinkymmenen kilometrin päiväretkillä eri puolilla Inaria ja Utsjokea, mutta ne on silti kaukana vaelluksista. Ristin joskus "nousuhumalaksi" sen päihdyttävän tunteen, kun raskas rinkka selässä, päivien vaellus jo takana, nousee ties monettako kertaa tunturin rinnettä ylös tietoisena siitä, että se maisema joka sieltä laelta aukeaa on joka kerralla yhtä vaikuttava. Kova tarkoitus oli Lappiin viime kesäkuussa mennä, mutta myöhäisen kevään ja lumisateiden vuoksi oli tunturit vielä silloinkin niin lumessa, että vaihdettiin Inarin reissu tuohon Islantiin.

Lopuksi pari kuvaa Islannin kauneutta:

 

 

Oon monessakin yhteydessä kuullut sanonnan, että "musiikki on silta muistoihin". Joskus olen sen itsekin huomannut, mm. silloin kun tytön ollessa ihan pieni laitoin 20 vuoden tauon jälkeen ensimmäisen kerran lapsuuden suosikkiohjelmani Peukaloisen retket pyörimään ja se ihana tunnusmusiikki alkoi. Saman tien sitä tunsi taas olevansa 6-vuotias ja nauttivansa silloisen kodin huolettomista, kiireettömistä, turvallisista viikonloppuaamuista tv:n ääressä.

Toinen paluu menneisyyteen tapahtui tänään, kun löysin cd-levyn joka sisälsi Lapin musiikkia, jota olen viimeksi kuunnellut aikana kun lapsia ei vielä ollut, ja asuin yhden ihanan kesän Inarissa ja suunnitelmissa oli pysyvämpikin muutto Saamenmaahan (joka ei silloin toteutunut, mutta joskus vielä..!!). Olen toki tässä välissäkin ollut koko ajan ns. lapinkuumeinen, käynyt siellä monia kertoja, ja mm. Souvareiden Lapin biisejä tulee kuunneltua säännöllisesti, mutta nuo vanhan levyn biisit oli jotenkin unohtuneet ja jääneet sinne menneisyyteen. Nyt niitä kuunnellessa tuli tunnetasolla niin olo, että sitä on taas kaksvitonen, vapaa menemään minne haluaa koska haluaa ja suunnittelemaan elämäänsä täysin omilla ehdoillaan (noihin aikoihin suurin huoli Inariin muutossa mulla oli se, että eläinlääkäripäivystys voi välillä olla kovin kaukana..).

Ja tuli jotenkin niin elävästi mieleen kaikki ne muistot Inarista, jossa vietin kesän asuen mökillä Inarijärven rannalla, käyden ihanan rennoissa ja huolettomissa siivoustöissä (nykyisen monimutkaisen asiantuntijatyön haasteista ei ollut tietoakaan!), telttaillen koirani kanssa Muotkan erämaissa, kävellen mm. Lemmenjoella, Otsamo-tunturilla ja Pielpajärven erämaakirkolla useita kertoja, ihaillen ihmisten asuja kun satuin saamelaishäiden aikaan kirkonkylälle, viettäen hauskan illan viihteellä Ivalossa ja päätyen täysin tuntemattoman porukan kanssa hauskoille jatkoille ties minne, säikähdellen välillä iltaisin kun kuistilla harva se päivä pyörinyt poro taas kopsutteli siihen oven taakse lepäämään, ja lopulta katsellen elokuun punaisia auringonlaskuja järven taakse, kun kesä alkoi loppua ja paluu etelään lähestyi. Muistan niin sen (nykyisin valitettavan vaikeasti tavoitettavissa olevan) tunteen, kun käveltiin koiran kanssa kesäillassa mökkini lähellä, istuttiin kivelle ihailemaan punertuvaa taivaanrantaa, ja mietin kuinka olo on täydellinen juuri siinä hetkessä ja mä en tarvii tähän mitään muuta. Niin kuin yhdessä Yö-yhtyeen tuntemattomammaksi jääneessä biisissä sanotaan, "sehän ois kaikki läsnä jo tässä" ♥ Hyvin on jäänyt tunnemuistiin myös etelään palatessa erityisesti saamen portin ohi ajaminen Vuotsossa, ja myös yöjunan nytkähtäminen liikkeelle Rovaniemen rautatieasemalta, kun koko kropassa tuntui sellanen surullinen olo, että enhaluutäältäpois!!

Taidan olla luonteeltani välillä melkonen menneisyydessä eläjä (ja toisaalta tulevaisuuden asioista haaveileva), mutta muistan että noina aikoina Inarissa kyllä osasin elää niin hetkessä.. Se taito olis kiva saada tähän välillä_ehkä_vähän_raskaaseen lapsiperhearkeen..

Inarijärvi 2008.