Tajusin tässä, että lapseni menee esikouluun kolmen ja puolen vuoden päästä. Ja todennäköisesti jo sitä ennen päiväkotiin. Tuntuu ehkä ajatuksissa pitkältä ajalta, mutta kuluu nopeammin kuin sitä huomaakaan. Uskon, että tyttö tulee siellä ihan hyvin pärjäämään ja saa kavereita, mutta silti huomasin tässä yhtenä päivänä, että ensimmäistä kertaa jo tunsin myös pientä pelkoa. Se on hyvä aloittaa ajoissa :P

Ainakaan lapset eivät ole muuttuneet mihinkään siitä, mitä ne olivat 15-20 vuotta sitten. Ammattini ja jo vähän oman tytönkin kautta olen päässyt seuraamaan lapsiryhmien toimintaa, ja samanlaisia rasittavia päällepäsmäreitä siellä edelleen näyttää olevan, jotka päättävät kenen kanssa kulloinkin saa leikkiä ja ketä ei oteta mukaan. Tätä harrastetaan päiväkodin tätien mukaan jo hyvin nuoresta asti. Ja vieläkin on paljon kouluja, joissa asialle ei mahdeta mitään. Tuntuu aika kamalalle, kun kuulee 10-vuotiaan ihmettelevän, että miksi kukaan aikuinen ei välitä kiusaamisesta. Tai nähdä kuinka kovat jäljet kiusaamisesta joillekin on jäänyt aikuisikään saakka.

Minua itseäni ei ole ikinä kiusattu tai suljettu porukan ulkopuolelle, mutta joidenkin toisten kiusattua taivalta joutui seuraamaan kauempaa peruskouluaikana. Ja se oli kamalaa. Varsinkin kun oli aika herkkä vaistoamaan toisten tunteita ja sitä kuinka kamalalta siitä toisesta tuntuu. Sen takia en itse voinut edes kuvitella että olisin osallistunut toisen kiusaamiseen (no joo, jotain pieniä tyttöjen välisiä, nopeasti sovittuja kahakoita meillä nyt peruskouluaikana oli, mutta ei mitään oikeaa kiusaamista). Muistan, kun joskus koulumatkalla katselin erään kiusatun tytön taloa ja mietin, että sillä on varmaan taas hirveä olla tuolla tekemässä aamutoimia, kun tietää että kohta taas kiusataan. Ja kuinka helposti ne kiusaajat osasikaan tehdä sen opettajan selän takana. Ja erityisesti tytöt käyttää sellaisia pieniä, hiuksenhienoja vivahteita äänessä tai sanoissa, että moni ulkopuolinen ei olisi edes tajunnut sitä vittuiluksi. Miltähän mahtaa tuntua laittaa lapsi koulutielle sellaisten vanhempien, jotka itse ovat olleet kiusattuja... 

Toinen asia, mikä lapsen kasvamisessa mietityttää, on nykyajan jumalaton materialismi. Voit joutua porukan ulkopuolelle sen takia, että sinulla ei ekaluokasta asti ole valtavaa määrää merkkivaatteita ja monien satojen älypuhelimia ja kaikkia kiinnostavia leluja ja tavaroita ym ym. Ja monet vanhemmat vielä oikein ruokkii tätä lastenkin kulutushysteriaa. Minua ihan suoraan sanottuna vituttaa se, jos/kun joutuu lapsille ostamaan kaikkea turhaa ja kallista vain siksi, että muilta lapsilta tulee hirveät paineet vaatteiden ja tavaroiden suhteen eikä ne tietenkään halua olla ainoita keillä ei ole jotain 500 euron puhelinta. Tämä ketutus johtuu tietysti siitä, että itselleni on aika yksi ja sama vaikka pukeutuisin jätesäkkiin, ja tuppaan ostamaan vain kaikkein tarpeellisimman ja muutenkin vihaan tavarapaljoutta :P Mikä on kyllä itsellä näkynytkin aina.. olin luokan ainoa tyttö jolla ei ollut barbeja, ja tapana on aina ollut pukeutua vähän miten sattuu kun ainoa asia mikä vaatteissa kiinnostaa on niiden mukavuus päällä :P Mutta se piirre on jotenkin aina kuulunut mun persoonaan. Ja onhan se sitten vähän eri asia ostella lapsellekin jotain vaatetta, jos se ihan oikeasti on kiinnostunut niistä, eikä halua vain siksi koska kaikilla muillakin on...