Ahdistun säännöllisesti, kun milloin missäkin lehdessä on reportaasi siitä, millaisena opettajat ja lastenhoitajat kokevat koulujen ja päiväkotien arjen. Teksti on aina samanlaista: levottomuus ja häiriökäyttäytyminen lisääntyvät vuosi vuodelta. Tulee jotenkin olo, että onko sekään hyvä jos itse sattuisi onnistumaan kasvattamaan täyspäisiä lapsia, jotka käyttäytyvät hyvin ja ottavat toiset huomioon. Että jääkö sellaiset kiltit lapset sitten häiriköiden jalkoihin ja kiusatuksi...

Psykologi K. Tahkokallion (joka taitaa olla mulle jo jonkin asteen guru :D) kirjassa Mitä tehdä levottomille lapsille on paljon painavaa asiaa tästäkin nykyajan ongelmasta.

Aiemmissa merkinnöissäni olen miettinyt suomalaiseen kasvatuskulttuuriin kuuluvan lasten itsenäisyyden ihannoinnin ja vähän myös liian varhaisen päiväkotiin menon yhteyksiä levottomuuteen. Tahkokallion kirjassa kuvataan lisäksi sitä, kuinka ihmisillä ja varsinkin lapsilla voi nykyaikana helposti olla stressinkäsittelyjärjestelmä jatkuvasti päällä. Tämä järjestelmä perustuu hormonaalisiin ja hermostollisiin muutoksiin ja on yhtä primitiivinen ja voimakas kuin vuosituhansia sitten eläneillä esi-isillämme. Aikojen alusta asti vaaran tai stressin kokeminen on laukaissut kyseisen reaktion, ja laukaisijaksi ei tarvita hengenvaaraa vaan nykyinen jatkuva viriketulvan ja superärsykkeiden läsnäolo riittää.

Täysin stressitön elämä ei toki sekään ole ihanne, mutta arvioidaan, että 15-20 vuotta kestostressiä riittää vaurioittamaan järjestelmän pysyvästi. Levossa ja ärsykevapaassa tilassa aivot palautuvat kaikesta koetusta ja opitusta, mutta mikäli tällaista tilaa ei pääse syntymään, ja aivot käyvät unessakin ylikierroksilla kaikesta liiallisesta, seuraa olotila jota arkikielessä kutsutaan ärtymykseksi, levottomuudeksi ja hermostuneisuudeksi.

Noin viisi prosenttia lapsista kaikissa kulttuureissa kärsii levottomuutta ja keskittymiskyvyttömyyttä aiheuttavasta adhd:sta, jonka taustat ovat biologisia eivätkä siis vääränlaisen kasvatuksen tai ympäristötekijöiden tulos. Silti opettajien eräässä arviossa noin KOLMANNES 1.- ja 2.-luokkalaisista tarvitsisi ylimääräisen aikuisen tukea luokassa levottomuuden ja keskittymisvaikeuksien vuoksi. Ja mitä tämä vielä tekee niitten loppujen oppimisrauhalle...

"Monen lapsen elämässä on liian paljon melua, liian paljon informaatiota, liian paljon väkivaltaviihdettä ja liian vaikeita sisältöjä", Tahkokallio kirjoittaa. Vaikeat sisällöt tarkoittanevat aikuisten asioita, jotka vuotavat niitä ymmärtämättömien lasten elämään aiheuttaen huolta ja epävarmuutta. Lisäksi liika itsenäisyys ja univaje ovat yksittäisistä stressitekijöistä merkittävimpiä. Useimpien yksittäisten stressitekijöiden haitallinen merkitys ei ole elimistölle liikaa jos muut puuttuvat, mutta liian monesta pienestä stressipurosta syntyy suuri virta.

Itsekin olen kuullut jo hyvin pienistä lapsista puhuttaessa mielipiteitä, että päiväkotiin on hyvä mennä saamaan virikkeitä sen sijaan että nyhjäisi äidin kanssa kotona. En nyt palaa enempää siihen, että ryhmässä oleminen on isommallekin lapselle yllättävän stressaavaa ainakin jos aikuisten ohjaus on kiireen tai henkilökuntavajeen vuoksi vähäistä, ja vähäiseksihän se väistämättä jää jos päiväkotien arki on sitä mitä hoitajat kertovat esim tämän päivän Iltalehdessä. Mutta siis virikkeitä, virikkeitä, voi argh..

Virikkeiden korostaminen lähti kai liikkeelle siitä, että aikanaan ylireagoitiin tutkimustuloksiin, joiden mukaan liian vähän ärsykkeitä sisältävä ympäristö on vauvan kehitykselle haitaksi. Näissä tuloksissa oli kyse esimerkiksi siitä, että jos vauva ensimmäisen vuotensa aikana ei näe kuin vain valkoisen seinän ja katon niin kyky vastaanottaa näköinformaatiota ja ymmärtää sitä jää loppuiäksi heikoksi. Tästä vedettiin johtopäätös ("Amerikkalainen virikeajattelu", joka rantautui Suomeenkin), että mitä enemmän virikkeitä niin sitä paremmin lapsi kehittyy. Tämä on täysin virheellinen.

Suomessa lapset elävät poikkeuksetta oloissa, joissa virikkeitä on riittävästi, ja yhtään ainoaa ei tarvitse keinotekoisesti alkaa kehittelemään, tai miettiä sitä että jääkö 2-vuotias nyt virikkeistä paitsi jos ei pääse päiväkodin hälinään. Arkipäiväinen elämä huolehtivan aikuisen kanssa on täysin riittävää olettaen että tähän arkipäivään kuuluu silloin tällöin pieniä vierailuja vaikkapa toisissa lapsiperheissä tai leikkipuistossa.

Liiallisten virikkeiden vaikutuksesta kertonee jotain sekin, että adhd-lasten kuntoutuksessa yksi toimiva (mutta helpommin sanottu kuin tehty...) käytäntö on siistiä lapsen huone ja muukin koti mahdollisimman yksinkertaiseksi. Levottomuus laskee, kun  turhat visuaaliset ärsykkeet (pelit joita ei pelata, lehdet joita ei lueta ja esineet joita ei tarvita) eivät ole jatkuvasti "hyppimässä silmille" ja sitä kautta tunkeutumassa mieleen.

Ja jotta pääsisin vielä vähän haukkumaan inhokkiesinettäni televisiota, niin mainittakoon vielä tutkimus josta vähän aikaa sitten luin, en muista mistä. Luokkien levottomimpia lapsia tutkittaessa nämä kertoivat säännönmukaisesti, että kotona on aina televisio taustalla pauhaamassa vaikka sitä kukaan ei edes katsoisi. Jonkinlainen levottomuuden tekijä sekin kai sitten, että aivoihin tunkeutuu jatkuvasti vaihtuvaa puhetta, mainosta ja huutoa vaikkei sitä kuvaa näkisikään.