Harrastan mielessä pyörivien asioiden kirjoittamista myös päiväkirjaan, jonne laitan ei-julkaistavia yksityisempiä asioita. Kirjoittelin sinne sivukaupalla juttua omasta lapsuudesta, ja huomasin siinä kirjoittaessa että yksi piirre mussa on ollut olemassa lähes aina. Mulla on hyvin voimakas kyky uppoutua mielekkäisiin asioihin ja innostua niistä älyttömän paljon. Toisaalta sitten ne oikeasti kiinnostavat asiat on hyvin harvassa.

Tämä voi olla yksi syy siihen, että en ole mikään kauhean seurallinen ja puhelias ihminen: mulla ei oikein ole mitään sanottavaa sellaisiin peruspuheenaiheisiin, joista yleensä jokaisella on ainakin jotain mielipiteitä. Kuten ainakin naisporukoissa yleiset aiheet sisustaminen, kaupat ja shoppailu, käsityöt, puutarhat ja kukkien kasvatus, muoti ja vaatteet, ruuanlaitto (pakollinen paha :P), kaikki mitä tulee televisiosta (en kato..) on mulla vähän sellasta evvk-osastoo. Vielä pari vuotta sitten tähän kategoriaan kuului myös kaikki lapsiin liittyvät asiat. Juu ja vielä vähemmän kiinnostaa useimmat miehiset aiheet tyyliin koneet, laitteet, autot, tekniikka, metsästys, moottoriurheilu (muu urheilu kyllä :O) jne... Ja ku ei oikein kiinnosta mitkään puolituttujen kuulumisetkaan tai että mitä ne on tehny, blääh.. Oon monesti miettinyt että onko mussa joku vialla, kun en oikein viihdy vähänkään vieraampien ihmisten muodostamissa isommissa porukoissa.. Kai se sitten osittain johtuu siitä että en ole koskaan osannut kiinnostua sellaisista asioista, mitkä yleensä kai kiinnostaa suurinta osaa ihmisistä edes vähän, jolloin sanottavaakin tulee luonnostaan. Ja tuntuu että niiiin monen puheeaiheen kanssa joudun vähän ponnistelemaan että kiinnostuis juttelemaan enempää. Äh kuulostaapa ikävältä mutta niin se taitaa mulla mennä. Kun mitä isompi ja toisilleen vähänkään vieraampi porukka, niin hetihän ne jutun aiheet on sellasta "yleistä" eikä mitään syvällisempää.

Joo mutta mun ei pitänyt kirjoittaa seurallisuudestani vaan siitä, kuinka ihanana asiana koen kyvyn innostua täysillä asioista. Sitä tunnetta on vaikea kuvata sanoilla, mutta läpi elämän mulla on ollut aina ollut asioita, joihin vapaa-ajalla saa uppoutua ja joista todella saa valtavia kiksejä :P Ja asia ikäänkuin leviää sellaiseksi elämäntavaksi, eikä ole vain yksi pieni harrastus tai osa-alue kaiken muun ohessa. Jos yhtenä esimerkkinä mainitsee nykyisen Lapin hulluuteni, niin vaellukset, vaellustavaroiden räplääminen, karttojen ja reittien katselu talvi-iltoina kesää odotellessa, vaelluskuvien katseleminen ja aiempien retkien muisteleminen on jotain sellasta, että tunnen aina vahvan ruumiillisestikin sen valtavan innostuksen. Ja Lapin vaellukset ovat vain yksi asia monista...

Jo ala-asteella, mutta erityisesti yläasteella, tällaista uppoutumista pidettiin vähän lapsellisena ominaisuutena. Oli kiinnostuksen kohde mikä tahansa, niin jotenkin sitä ei olisi saanut näyttää liikaa muille. Tai sitten yleensä jos tuli joku nopeasti ohikin menevä muotivillitys tai joku bändi jota yhtäkkiä kaikki kuunteli, niin tunsin aina olon vähän ulkopuoliseksi, kun en yleensä jostain syystä innostunut niistä yhtään :P Mulla oli ennemminkin ne omat vanhat jutut jotka ei muuttunu mikskään trendien myötä.. Luin tässä joskus Hesarista jutun, jossa yläasteelaiset kertoi asioista joita ei saa tehdä tai olla jos haluaa olla suosittu. Moni oli kiteyttänyt jutun niin, että ei saa olla liikaa mitään mieltä mistään vaan on hyvä olla sellanen tasanen ja olla kiinnostunu vähän kaikesta muttei liikaa. Huh kuinka tylsää...:P

En tarkoita ulkopuolisuudella sitä että olisin ollut yksinäinen. Sitä vaan isommissa kaveriporukoissa piti jo silloin pinnistellä, että jaksoi innostua monista asioista. Ja sitten oli onneksi kaksi sellaista ihanaa ystävää, jotka mun mielestä oli aika samanlaisia ku minä, niillä oli samanlainen uppoutumisen kyky ja jos se sattui kohdistumaan vielä samaan asiaan ni olipa ihanaa kun oli joku kenen kanssa sai päivät pitkät jutella siitä mikä itseäkin todella kiinnosti, ja joka ymmärsi sen tunteen. Joskus tuntui, että niin suuri osa porukasta yläasteella koki sellaista kihisevää innostusta vain seuraavaa känniä suunnitellessa :P

Enhän mää tietenkään voi toisten pään sisälle nähdä tai tietää miten muut asiat kokee, mutta olen kyllä huomannut että moni ei ihan ymmärrä tätä mun piirrettä ja harvalla tuttavalla näyttäisi olevan tällaisia voimakkaita innostuksia asioihin vaan moni asia on "ihan kivaa" muttei erityisesti mikään "valtavan hienoa".  Oma ukko on niin tasainen, että vaikka moni tekeminen on sen mielestä ihan kivaa niin eipä se oikein mistään saa sellasia säväreitä ku minä.. ja aina se naureskelee mun kaikille intoiluille, vaellukseen liittyen sille kun täytän talven vapaahetket vaikkapa reittien suunnittelulla. Kun "ehtiihän niitä sitten lähempänäkin kattoo". Kyse ei olekaan siitä etteikö ehtisi vaan siitä kuinka mielettömän paljon nautin jo siitä suunnittelusta.

Ehkä siinä sitten on jotain lapsenomaista, että aina luonnon kauneutta ihailemaan lähtiessä tuntee samanlaista innostusta kuin jouluaattoa odottava lapsi. Tai että jaksan kuukaudesta ja vuodesta toiseen katsella Afrikan safarilla ottamiani valokuvia ja joka kerta palata siihen tunnelmaan yhtä innostuneena ja kiihtyneenä kuin olisi siellä taas oikeasti. En voi kyllä koskaan sanoa että olisi jotenkin turtunut olo tai mikään ei tuntuisi oikein miltään :P

Jotenkin se elämästä nauttiminen korostuu mulla niin noiden juttujen parissa, joista saan "äärettömät kiksit" :P Elämää taaksepäin miettiessä huomasin myös että mulla on ollut aikakausi jolloin ei ollut oikein mitään mistä olisin erityisemmin kiinnostunut. Tuona aikana sitten tuli käytettyä alkoholia liikaa ja baariin lähtö oli aina viikon kohokohta ja ennen ukon kohtaamista taisi miehet vaihtua useemmin kun sukat. Voihan se olla, että juuri 17-20-vuotiaana jolloin elin tuollaista aikaa, on muutenkin erittäin normaalia että juhliminen menee vähän yli. Mutta aloin miettiä, että jos mulla olisi silloin ollut joku muu vahva "elämysten lähde" niin olisiko sitä pitänyt hakea niin hirveän paljon humalaisesta bilettämisestä ja yhden illan jutuista.