Se tunne, kun ei oikein saisi olla sitä mitä on, koska ympärillä olevasta ryhmästä tulee kauheat yhdenmukaisuuden paineet olla niin kuin kaikki muutkin. Varmaan tuttua monelle lapselle ja nuorelle. Lueskelin eilen Meidän perhe -lehdestä joidenkin nuorisotutkijoiden näkemyksiä siitä, että koko ajan ne muotit, joihin nuoren pitää sopia tullakseen hyväksytyksi, kapenevat. Erityisesti pojilla, mutta myös tytöillä. 

Tää on kyllä aihe, joka nostaa aina mun niskakarvat pystyyn. En kouluaikana tiennyt montaakaan typerämpää asiaa kuin se, että pitäisi olla, tehdä, puhua, pukeutua ja kiinnostua samoista asioista kuin lähes jokainen tusinatiina ympärillä. Jos oikeasti ei ole kiinnostunut juuri mistään mistä ne toiset....

Minulta nuo ajat on onneksi takana, mutta omien lasten myötä tuntuu taas tapahtuvan paluuta menneisyyteen. 3-vuotias tyttö käy kerhossa, ja jo sieltäkin on tullut painetta pitää tossuja (eikä tarrasukkia) kun kaikki muutkin pitää ja juoda evästauolla samaa kuin muutkin. Yngh. Pieniä juttuja vielä, mutta tästä se lähtee, ja ne haluamisen kohteet, mitä pitää saada "kun kaikilla muillakin on", kallistuu vaan...

Itse sain jotenkin kouluaikoina jätettyä huomiotta sen kaiken mahdollisen, mitä olisi pitänyt omistaa, kuunnella tai tehdä ollakseen niin kuin kaikki muutkin. Välillä yritin kokeilla joitain juttuja, jotka oli muka niin in... Ala-asteen alussa sulloin itseni joskus vaatekaupassa leviksen 501:iin ja kyllä oli muuten epämukavat päällä joten kauppaan sai jäädä. Joskus myöhemmin vilkaisin televisiosta jotain Jyrkiä tai suosittuja teinisarjoja josta kaikki puhui, tai yritin kuunnella Take Thatia ja Spice Girlsia ja mitä niitä nyt oli. Ja aina huomasin, että ei vois vähempää kiinnostaa ja lopetin siihen. Mutta eipä siitä mulle kavereiden keskuudessa mitään ongelmaa tullut.

Yläasteella se yhdenmukaisuuden paine kasvoi. Mää en siitä jotenkin silti osannut välittää, ja muutamien samaa ikäluokkaa olevien ystävien kanssa kun on jälkeen päin asiasta jutellut, niin ne muistaa sen paineen paljon kovempana kuin minä. Kyllähän se touhu välillä muakin otti päähän (miksei sulla oo tamagotchia kun meillä muillakin on, miksei sulla oo sitä ja sitä vaatetta kun muillakin on, miks sulla on ericsson kun kaikilla muilla on nokia ja blaa blaa). Mutta niin vaan halusin seuraavastakin puhelimesta Ericssonin, ihan piruuttanikin :) Ja onhan se tietysti tylsää, jos joka päivä välitunneilla puhutaan joistain in-jutuista, joista itse on ihan pihalla. Ja itsekseen siinä miettii, että miten noi jaksaa jauhaa jostain televisio-ohjelmasta tai bändistä aina vaan. 

Jostain artikkelista luin, että nykyään on yläasteella tosi tarkkaa, että kellä on se kallein älypuhelin eikä vaan joku perusmalli. Ja ala-asteikäiset kokee, että on noloa räplätä välitunnilla vanhanmallista peruspuhelinta, jos kaikilla muilla on älypuhelin. Mihin jotkut 7-10 -vuotiaat tarvitsee monen sadan euron älypuhelinta, jossa pornot ja väkivallat on parin napin painalluksen päässä?? Siis voi kiesus, keksikää nyt joku puhelinparkki kouluihin, johon ne kapulat laitetaan päivän ajaks!!! Vanhemmat valittaa netissä, että 10-11 -vuotiailla tytöillä on vaikeeta, kun suosituin on se, kenellä on kalleimmat vaatteet, pelit ja vehkeet, ja miettii että onko siihen touhuun pakko lähteä mukaan ettei oma lapsi jää porukan ulkopuolelle.

Toisaalta joka paikassa toitotetaan nykyään suvaitsevaisuutta. Mutta sitten kuitenkin televisiokin on kai täynnä tosi-tv:tä ja pudotuspelejä, joissa ollaan ilkeitä, sanotaan pahasti, kilpaillaan ja pyritään aina olemaan parempi kuin muut. Ulkonäkö, saavutukset, suoritukset ja palkinnot ovat muuttuneet arvoiksi. Ni onko se sitten ihme, jos sellanen on normaalia lastenkin keskuudessa.

Tuntuu vaan jo etukäteen, että miten sitä osaa tukea omia lapsia kaiken maailman paineiden ja yhdenmukaisuusp****n keskellä, kun kokee koko touhun ihan käsittämättömänä....