Kirjoitin aikanaan lyhyen tekstin päiväkotiasioista, mutta päivitän sitä nyt vähän uusilla jutuilla, joita on kertynyt paljon. Lähteenä psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjat Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot sekä Pienen lapsen sosiaalisuus.

Harmittavan yleinen tuntuu olevan Suomessa ja länsimaissa yleensäkin sellainen oletus, että ihan pienellekin päiväkoti on vain hyväksi, saisi niitä VIRIKKEITÄ ja tulisi SOSIAALISEKSI ja saisi jo vähän ITSENÄISYYTTÄ kun ei vain nyhjäisi äidin kanssa kotona. Usko varhaisen päivähoidon sosiaalistavaan vaikutukseen tuntuu olevan lähinnä itsestäänselvyys useimmille, ja jos joku väittää muuta niin asiaa ei tahdota uskoa. Virallinen totuus on, että ryhmä opettaa sosiaalisia taitoja. Tutkimuksen tuoma tulos on, että liian aikaisessa ikävaiheessa ryhmä haittaa oikeiden sosiaalisten taitojen oppimista.

Ja tässä tekstissä ei siis käsitellä niitä hiihtämään ja luistelemaan opettelevia innokkaita 4-5-vuotiaita lapsia, vaan kaikkein pienimpiä, joita vielä työnnetään rattaissa ja jotka vasta opettelevat puhumaan kunnolla!

MITÄ ON SOSIAALISUUS?

Sosiaalisuus (eli seurallisuus eli kiinnostus muita ihmisiä kohtaan eli se piirre että valitset useimmiten mieluummin viettää aikaasi ihmisten seurassa kuin yksin) on synnynnäinen temperamenttipiirre ja siihen ei vaikuta se menetkö päiväkotiin 1-, 3- vai mahdollisesti 5-vuotiaana.

Itse olen joutunut 9kk iässä kokopäivähoitoon ja asunut kouluikäiseksi asti kerrostalossa, jossa pääsi aina pihalle leikkimään muiden lasten kanssa. Silti olen ja tulen aina olemaan perusluonteeltani pieni erakko, joka nyt vain viihtyy enemmän yksikseen ja muutaman läheisimmän seurassa kuin isoissa ihmisryhmissä. En pelkää tai jännitä ryhmiä, mutta en vain viihdy niissä, ja oma tila ja rauha ja hiljainen ympäristö on mulle megatärkeitä ja olen varmaan aika ääriluonne mitä noihin piirteisiin tulee. Tällainen olen vanhemmilta ja muilta kuulemieni juttujen perusteella ollut ihan pienestä asti. Ja voin kuvitella kuinka "hyvin" tällä luonteella on viihdytty jossain kokopäivähoidossa...:S Luultavasti se on ollut mulle jumalaton stressin paikka, johon sitten 2-vuotiaana vaan en enää suostunut jäämään. Millään. Ja pääsin mummulle vuodeksi hoitoon :) Jollekin seurallisemmalle luonteelle se taas ei ehkä olisi ollut niin paha juttu.

Mutta synnynnäiset tempereramenttipiirteet ovat mitä ovat ja jatkuvat kohtalaisen samanlaisina aikuisikään asti. Superseurallisesta, aktiivisesta lapsesta ei tule vanhempanakaan omissa oloissaan ja paikallaan viihtyvää ihmistä. Toisenlaisia piirteitä pidetään yhteiskunnassa oikein hyvinä ja toisina ei, riippuen vähän siitä millainen on yhteiskunnan sillä hetkellä vallitseva arvomaailma. USAssa, ja enenevästi myös Länsi-Euroopassa ovat ulospäinsuuntautuneisuus ja aktiivisuus jotain superihkua. Monissa Aasian maissa moisia piirteitä taas ei välttämättä nähdä hyvänä asiana, koska hiljaisempi ja hillitympi lapsi on siellä "oikeanlainen". 

Sosiaaliset taidot taas eivät ole sama asia kuin sosiaalisuus. Ne ovat jokaisen opeteltavissa ja yleisen määritelmän mukaan sisältävät mm. kyvyn ymmärtää sosiaalisia tilanteita ja muiden ihmisten mielialoja, kyvyn löytää sosiaalisiin ongelmiin rakentavia ratkaisuja, neuvotella, sovitella ja tehdä kompromisseja.

PÄIVÄKOTI JA SOSIAALISET TAIDOT

On oikeastaan pelottavaa lukea tekstejä, joissa kerrotaan yhteenvetoja eri puolilla maailmaa tehdyistä tutkimuksista liittyen päiväkotiin. Ja että näitä tuloksia ei oikein ole suostuttu uskomaan ja niistä on haluttu vaieta.. Varhain (alle 3-vuotiaana) aloitettu päivähoito tuntuu olevan tutkimusten mukaan haitallista, ja ennustavan myöhemmän lapsuuden käytöshäiriöitä, levottomuutta, alhaista stressin sietoa, aggressiivisuutta ja keskittymisongelmia. Päivähoito ei tietenkään lisää aggressiivisuutta jokaisella valtavan paljon niin, että kaikista tulisi häiriköitä. Mutta vaikutusta joka tapauksessa on aggressiivisuuden suuntaan, toisilla enemmän ja toisilla vain vähän. Riskiä lisäävät vielä toki mm. huonot kotiolot, mutta päivähoito lisää aggressiivisuutta myös aivan tavallisilla hyvien perheiden lapsilla, joilla muita riskitekijöitä ei ole. Tähän ovat järjestelmällisesti päätyneet kaikki aiheesta tehdyt kymmenet elleivät sadat tutkimukset (no joo, on olemassa yksi (1) Ruotsissa tehty tutkimus joka väittää muuta, ja johon sitten monella taholla vedotaan, mutta ko. tutkimusasetelmassa on ollut suuri määrä virheitä ja se on joka tapauksessa ristiriidassa asiasta muutoin vallitsevan yksimielisyyden kanssa).

Ennen 4½ ikävuotta lapselle kertynyt tuntimäärä päivähoidossa ennustaa negatiivisia asioita lapsen sosiaalisessa kehityksessä siten, että mitä suurempi määrä tunteja siihen mennessä on kertynyt, sitä enemmän ongelmia sosiaalisissa taidoissa. Kaikkein eniten se ennustaa sitä silloin, kun lapsi on joutunut kokopäivähoitoon alle 1-vuotiaana. Niillä lapsilla, joilla hoito oli alkanut kaikkein varhimmin ja päivät olleet pisimpiä, arvioitiin myöhemmässä ikävaiheessa (yhdenmukaisesti sekä opettajat, lastentarhanopettajat että vanhemmat) olevan eniten konflikteja tovereiden kanssa, käytösongelmia ja levottomuutta. Lisäksi hoitajat arvioivat näillä lapsilla enemmän aggression käyttöä ja hyökkäävyyttä ratkaisuna tovereiden kanssa tulleisiin ongelmiin kuin muilla lapsilla. Kun päiväkotiura oli alkanut vasta kolmevuotiaana, ei yhteyksiä myöhempiin sosiaalisiin ongelmiin enää ollut, eli tässä vaiheessa lapsi alkoi olla jo kypsä ryhmässä toimimiseen ilman negatiivisia seurauksia.

Yhä uudelleen on tutkimuksissa todettu että kun alle 3-vuotias joutuu päiväkotiryhmään, eivät hänen sosiaaliset taitonsa kartu vaan päinvastoin käytös taantuu. Varhaisten ikävuosien aikana lapsi oppii mielialojensa säätelyä, aggressioidensa kontrollointia ja tarkkaavuuden säätelyä. Tämä kehitys vaatisi kiinteän, sensitiivisen, kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen aikuisen kanssa. Päiväkodissa yksilöllinen ohjaaminen on usein kuitenkin mahdotonta kun lapsia on paljon. 

Tutkimusten mukaan korkealaatuisellakaan päivähoidolla ei ole voitu kompensoida liian varhain alkaneiden ja liian pitkien hoitopäivien haitallista vaikutusta. 1-2-vuotiaan lapsen kapasiteetti olla vuorovaikutuksessa toisten lasten kanssa on maksimissaankin vain muutama tunti kerrallaan. Sen ylittävä aika monimutkaisessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ei lisää vaan haittaa lapsen sosiaalista kehitystä. Myöhemmin toveriryhmä toki on lapselle tärkeä, mutta tällaisten ryhmien jäseneksi kasvetaan vähitellen, kunhan ensimmäisinä ikävuosina saavat kehittyä ensin minuus ja yksilöllisyys. Ryhmätaitojen oppiminen ei ole kehitystehtävä sen ikäiselle, joka juuri osaa tunnistaa oman kuvansa peilistä tai jolle pystyssä pysyminen ulkona paksussa toppahaalarissa on enemmän iänmukainen haaste kuin ryhmässä selviytyminen tai neuvottelutaidot. Tottakai samanikäisten lasten ryhmä on tärkeä lapsen opetellessa myöhemmin sosiaalisia taitoja, mutta se ei ole 1-3-vuotiaan kehitystehtävä eivätkä sen ikäiset vielä opeta toisilleen mitään.

Tulokset ovat pysyneet samana, vaikka kaikki muutkin mahdolliset aggressiota lisäävät tekijät perheoloissa on otettu huomioon. Toisaalta taas hyvätkään perheolot ja sensitiiviset vanhemmat eivät ole olleet suojaavana tekijänä, eli heidän lapsillaan yhteys on ollut aivan samalla tavalla näkyvissä kuin heikommistakin oloista tulleilla. Eli paraskaan mahdollinen vanhemmuus ei vaikuta paljoa, jos sitä ehtii harrastaa kaksi tuntia päivässä ja lopun ajan päivästä lapsi on hoidossa?

Parhaat sosiaaliset taidot on tutkimuksissa löydetty niiltä, jotka on hoidettu kotona ainakin 3-vuotiaaksi. Päiväkoti on tietysti hyvästäkin sitten kun puhutaan vanhemmista lapsista kuin taaperoista. Heidän on hyvä oppia pitämään oikealla tavalla puolensa, noudattamaan yhteisiä määräyksiä, ottamaan toisten lasten oikeudet huomioon ja oppia sovittelua, komprossin tekoa ym. Näitä kaikkia asioita opitaan ryhmässä, mutta ne eivät ole 1-3 -vuotiaan oppimistehtävä, vaan siinä iässä opitaan edellä lueteltuja taitoja edeltäviä valmiuksia aikuisen luotettavassa ohjauksessa.

 

MIKÄ SELITTÄÄ PÄIVÄHOIDON JA AGGRESSIIVISUUDEN VÄLISEN YHTEYDEN?

Tutkijat ovat päätelleet, että suuressa lapsiryhmässä vietetty aika selittäisi yhteyden. Eli ei siis hoidossa oleminen sinänsä, vaan liian suuri määrä sosiaalisia kontakteja sellaisessa kehitysvaiheessa, jossa lapsella ei vielä ole niitä kykyä käsitellä.

Ja niin, millaisia sosiaalisia taitoja oppii isossa alle 3-vuotiaiden kaoottisessa ryhmässä, kun hoitajat eivät ehdi läheskään kaikkeen puuttua? Jos kaksivuotiaat leikkivät keskenään, niin jotakin kahinaa syntyy parin minuutin välein. Jos aikuiset eivät näihin ehdi systemaattisesti puuttua, niin millä siinä lapsi parhaiten pärjää? Aggressiivisuudella. Ihminen turvautuu aggressiivisuuteen silloin, kun häneltä loppuvat keinot, kun hän joutuu tilanteeseen jota hän ei vielä hallitse ja josta hän ei selviä. Jos hänen sosiaaliset taitonsa eivät ole vielä kehittyneet, näitä tilanteita on paljon. Ja siinä sitten oppii aggressivisuuden toimivaksi ristiriitojen ratkaisumalliksi. Lapsi huomaa, että tullakseen kuulluksi hänen tulee huutaa ja saadakseen tilaa hänen tulee töniä. Pärjätäkseen joukossa pitää olla puolustusvalmiudessa ja saadakseen haluamansa lelun on tehokkainta ottaa se toisen kädestä. Ja yksi aggressiivisuuteen liittyvä ongelma on se, että se vahvistaa itse itseään. Joka kerran kun lapsi pääsee haluamaansa päämäärään aggressiivisuuden avulla, lisääntyy todennäköisyys, että hän käyttää sitä myös jatkossa. Tämän itseään ruokkivan mekanismin takia aikuisen puuttuminen jokaikiseen aggressiiviseen tapahtumaan olisi tärkeää. On todettu, että puuttuminen vain silloin tällöin jopa lisää aggressiivisuuden todennäköisyyttä, koska lapsi sitten kokeilee että olisikos tämä se kerta kun sen avulla saa mitä haluaa. Ei tietenkään ole tarkoitus, että aikuiset aina puuttuvat lasten välien selvittelyyn, koska ristiriitatilantet ovat lapsille hyviä neuvottelun ja sovittelun taitojen opettajia. Mutta aggressiivisuus muodostaa poikkeuksen tämän itseään palkitsevan mekanismin takia, erityisesti kaikkein pienimmillä!

Niinhän se valitettavasti on, että oman tahdon läpi viemiseen on aggressiivisuus erittäin toimiva keino. Kasvatuksen tarkoituksena on kitkeä sitä lapsilta pois ja saada heille paremmat sosiaaliset taidot, joiden avulla toisetkin osataan ottaa huomioon.  Mutta ei niitä sosiaalisia taitoja opita sillä, että lapset laitetaan törmäilemään keskenään liian vähäisten hoitajien keskelle. Ryhmässä selviytymistä siinä ehkä oppii. Näitä taitoja varhain hoitoon menneiltä on löydettykin, mutta ne eivät ole toteutuneet toisia lapsia ja heidän oikeuksiaan huomioon ottavalla tavalla vaan aggressiivisella pärjäämisellä. Lisäaikuisten sijoittaminen jo valmiiksi liian isoihin ryhmiin ei sekään aina toimi. Jos pihalla on yksi aikuinen, hän todennäköisesti juttelee lasten kanssa ja osallistuu näiden toimiin. Kun aikuisia on useampi, he seurustelevat keskenään.

Lapsi myös käyttäytyy ryhmässä eri tavalla kuin muutaman ihmisen seurassa. Mitä enemmän ryhmässä on ihmisiä, sitä hajanaisempi ja jäsentymättömämpi se on, sitä vaikeampaa on saada kaikki toimimaan yhdessä ja sitä ennakoimattomampaa on toisten käytös. Aikuinen joutuu vain harvoin toimimaan yli 20 hengen ryhmässä, mutta pieniltäkin lapsilta siihen edellytetään kokopäiväistä valmiutta. Mallioppiminen toimii paljon tehokkaammin aggressiivisen käytöksen levittäjänä kuin hyvin sosiaalisten taitojen levittäjänä. Kun yksi ryhmässä toimii aggressiivisesti, muut lapset ottavat hänestä huomattavasti herkemmin mallia kuin sosiaalisesti toivotulla tavalla käyttäytyvästä lapsesta. Lisäksi kerran omaksuttu käyttäytymismalli vahvistuu isossa ryhmässä. Ujoista tulee entistä ujompia, kun taas ne, jotka ovat alun perinkin aggressiivisuuteen eniten taipuvaisia, vain lisäävät tätä taipumustaan ryhmässä. Pienet lapset eivät vielä ole aikuisten tavoin selvillä siitä, millainen käytös on toivottavaa. Näin lapsen aggressiivisuus ei välttämättä tee hänestä epäsuosittua, vaan hänestä saattaa tulla joukon johtaja, koska hän ei saa tovereiltaan palautetta joka ohjaisi häntä muuttumaan. 

Aikuisille on selvää, että on eri asia saada negatiivinen palaute työpaikalla kahden kesken kuin koko työyhteisön edessä. Ryhmän merkitys ei ole pienelle lapselle yhtään vähäisempi! Negatiivinen palaute näin pienillä olisi tärkeä saada kahden kesken. Kasvojen säilyttäminen on lapselle yhtä tärkeää kuin aikuiselle. Kahden kesken hän ottaa moitteen vastaan, ryhmässä hänen täytyy lisäksi hallita julkinen häpeä tai oma pelkonsa, ja moite saattaakin lisätä hänen huonoa käytöstään. Sen sijaan, että hän moitteen saatuaan lopettaisi pelleilyn, hän kokee ryhmän edessä suorastaan tarvetta jatkaa sitä. Mutta kun siinä ison ryhmän seassa sitä kahdenkeskistä palautetta on hyvin vaikea antaa.... Aikuinenkin tuntee empatiaa, sääliä tai myötähäpeää kun työkaveria moititaan, mutta hän ei sentään sekoita itseään palautteen saajaan. Taaperoikäisellä lapsella minuuden raja on vielä häilyvä, ja joukossa on aina niitä herkkiä lapsia, jotka ahdistuvat komentamisesta eivätkä oikein edes ymmärrä, että keitä kaikkia se milloinkin koskee.

Hoitotädit ovat usein haastatteluissa sanoneet, että pienenkin lapsen on hyvin tärkeää jo varhain oppia pitämään puolensa. Mutta ei kaksivuotiaalla tai vähän vanhemmallakaan ole vielä kykyä pitää puoliaan. Puolensa pitäminen tarkoittaa näin pienillä lähinnä viidakon lakia. Tällaisessa ilmapiirissä myös kiusaamisen tunnistaminen on vaikeaa. Ei nähdä, että lapselta viedään lelu vaan nähdään lapsi, joka ei osaa pitää puoliaan kun antaa toisen viedä lelunsa.

Tuntuu hölmöltä, että joitan asioita ei millään tajuta psyykkisten asioiden kohdalla. Vaatii aikansa, ennen kuin lapsen mieli on kypsynyt sille tasolle, että hän on valmis monimutkaiseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen isossa samanikäisten ryhmässä. Fyysisten asioiden kohdalla on itsestäänselvyys, että kuuden kuukauden ikäisen ei odoteta kävelevän eikä kenenkään odoteta osaavan juosta ennen kuin hän osaa kävellä. Uimataidotonta lasta ei heitetä altaaseen ajatuksella, että kyllä hän oppii tarvittavan taidon tilanteeseen joutuessaan. Mutta taaperoikäisen lapsen, jolla sosiaalisten taitojen opettelu on vasta alussa, oletetaan tämä taito parhaiten saavuttavan sillä että hänet heitetään juurikin siihen isoon ryhmään opettelemaan asiaa pitkälti omillaan, yrityksen, erehdyksen ja vastoinkäymisten kautta.

Pienelläkin aggressiivisuuden lisääntymisellä (kun se koskee lähes koko ikäluokkaa) on tietysti myös yhteiskunnallista merkitystä. Aggression seuraukset lisääntyvät. Mutta ennen kaikkea asenne ja suhtautuminen muuttuvat kun yhteiskunnan normit muuttuvat. Aggressiota ja levottomuutta ei enää entiseen tapaan tunnisteta, vaan niitä aletaan pitää normaalina lasten toimintamallina. Käsitys sosiaalisista taidoista muuttuu. Niillä ei tarkoitetakaan enää ongelmien ratkaisemista kaikkia tyydyttävällä tavalla, toisten huomioon ottamista ja neuvottelukykyä vaan puolensa pitämistä ja selviytymistä suuressa ryhmässä. Aggressiivisuus ja levottomuus on normaalia, mutta vähänkin ujoista ja vetäytyvistä lapsista ollaan huolissaan ja heidän nähdään olevan vailla sosiaalisia taitoja, vaikkeivät he olisi koskaan tehneet toisille mitään ikävää tai röyhkeää.

STRESSIHORMONEISTA

Kymmenien tutkimusten mukaan 1-3-vuotiailla myös erittyy stressihormoni kortisolia päiväkotipäivän aikana paljon enemmän kuin kotona ollessa, oli kyseessä sitten aktiivinen, sosiaalinen, periaatteessa ryhmässä viihtyväkin lapsi tai sitten ujo ja vetäytyvä lapsi. Eli vaikka lapsi olisi kuinka seurallinen, niin silti liian pieni lapsi liian isossa ryhmässä kokee fysiologista stressiä. Perhepäivähoidossa olevien stressihormonitasot ovat jotain kotona ja päiväkodissa olevien väliltä, eli pienempi lapsiryhmä ympärillä on parempi juttu kuin iso. Tiedetään myös se, että hyvin pienenä koettu jatkuva fysiologinen stressi jättää pysyviä jälkiä aivoihin ja vaikuttaa negatiivisesti koko loppuelämän stressinkäsittelykykyyn. Ihmisen stressisysteemi hakee tasonsa lapsuudessa ja tuppaa jäämään tälle tasolle loppuiäksi. Jatkuva stressi lapsuudessa tuottaa aikuisen, joka reagoi jokaiseen haasteeseen voimakkaalla fysiologisella stressireaktiolla (kaikkine terveysseurauksineen: länsimaisten sairauksien taustalla on ruokavalion ohella lähes aina stressi, masennuksesta puhumattakaan!). Eli stressiin karaiseminen jo 1-vuotiaana ei todellakaan ole hyväksi, vaikka nykyään tunnutaan ajattelevankin, että kaikkeen pitäisi karaista jo vaippaiässä ja että pieni stressi ja vastoinkäymiset vain vahvistavat taaperoakin :/  Tutkimus kuitenkin osoittaa, että mitä pitempään fysiologinen stressisysteemi saa olla levossa ja koskemattomana, sitä vahvempi se on aikuisena. Nykyajan hektinen työelämä tarvitsee juurikin niitä stressiä hyvin kestäviä ihmisiä...

Taaperoikäisellä fysiologinen stressi on sitä suurempi, mitä enemmän hän joutuu olemaan jatkuvassa kontaktissa muihin yhtä pieniin lapsiin ja mitä vähemmän hänellä on ikänsä puolesta tähän kapasiteettia. Kaksivuotias on innokas ottamaan kontaktia muihin, mutta keinot eivät oikein vielä riitä ja siksi jatkuva, koko päivän kestävä yhdessäolo ison samanikäisten ryhmän kanssa ei johda sosiaalisten taitojen lisääntymiseen vaan stressihormonitason nousuun. Myös jatkuva ympäristön melu, joka päiväkodeissa on mitattu lähes säännönmukaisesti suosituksia korkeammaksi, on stressaavaa kaikille lapsille ja erityisen stressaavaa temperamentiltaan herkille. Stressistä seuraavat korkeat kortisolitasot taas ovat yhteydessä heikentyneeseen oppimiseen, muistamiseen, tunteiden hallintaan ja käytöksen kontrolliin. Niinhän se on aikuisillakin. Stressin alla henkinen suorituskyky kärsii ja pinna palaa helpommin. Erityisen haitallista stressihormoni on juuri taaperoikäisille lapsille, joiden aivojen kehitys on kovasti kesken. Neljä-viisivuotiaana lapsi pystyy jo aivan eri tavalla olemaan sosiaalisessa kontaktissa muiden kanssa, ja tässä iässä ei stressihormonia enää olekaan havaittu erittyvän vaikka ympärillä olisi isompikin ryhmä.

Hoitoryhmiä ei tietenkään voi verrata naapuruston pihoille muodostuviin lapsiryhmiin, joissa on eri ikäisiä (esim jo sovittelutaitoisia vanhempia lapsia) ja joista voi halutessaan lähteä koska tahansa pois jos siltä alkaa tuntua. Ja yleensä nämä ryhmät eivät edes koostu 1-3 -vuotiaista :P Iso sisarusparvikin on eri asia eri ikäisine lapsineen, joiden seurassa ollaan kasvettu vauvasta asti.

Noin puolitoistavuotiaana lapsi osaa muodostaa äidistä mielikuvan, joka säilyy hoitopäivän ajan. Tätä nuorempi tarvitsisi hoidossa ehdottomasti pysyvän hoitajan, jota voisi käyttää turvan lähteenä äitikuvan lisäksi. Vaihtuvista hoitajista seuraa stressiä, mutta vaihtuvuus tuntuu olevan monissa paikoissa enemmän sääntö kuin poikkeus?!

 

LOPUKSI

NOH. Eihän nuo kaikki tutkimustulokset tietenkään sitä tarkoita, että ilman muuta lapsi menee rikki jos sen vie 1-vuotiaana hoitoon. Lapset ja niiden temperamentit ja joustavuus ja selviytymiskyvyt ovat yksilöllisiä. Toiset saavat syntymälahjaksi vahvan fysiologisen stressisysteemin, jolloin vastoinkäymiset ja kehityksen haasteet yksinkertaisesti eivät hetkauta heitä yhtä paljon kuin herkempiä lapsia.

Mutta loppujen lopuksi nykyisenlainen isojen ryhmien päivähoito on käytäntönä hyvin uusi jos miettii kauemmas historiaan. Päiväkodit tulivat vasta 1970-luvulla pysyväksi osaksi yhteiskuntaa. Ja ne luotiin äitejä varten, mahdollistamaan heidän työssäkäyntinsä, ei lapsia varten. Silti jotkut ovat jo alkaneet pitää päiväkotia asiana, jonka ilman muuta pitää kuulua pienenkin lapsen elämään että tämä voi kehittyä normaalisti?? Ammattikasvattajat ja iso levoton ryhmä on parempi pienelle lapselle kuin oma äiti ja koti? Esikouluikää lähestyvä lapsi on sitten jo eri juttu ja ennen koulun alkua on hyvä oppia ryhmätaitojakin. Mutta alle 3-vuotias ei tarvitse ryhmiä yhtään mihinkään! Ja tässä iässä voi ihan hyvin opetella muiden kanssa olemista kyläilemällä toisissa lapsiperheissä tai käymällä perhekerhoissa, muskareissa ym ym ym. Se riittää.

Yleensäkin muuten ryhmätaitoja korostetaan ansiokkaimpana mahdollisena asiana, mutta kukaan ei oikein osaa selittää miksi ryhmän kanssa toimeen tuleminen ja nopeasti vaihtuvien vuorovaikutustilanteiden hallitseminen on hienompaa kuin pitkäaikainen vuorovaikutus yhden tai kahden toverin kanssa. Perusteena käytetään mm. aikuisuudessa vastaan tulevaa vaatimusta työskennellä yhteistyössä muiden kanssa. Aikuisuuden työryhmät ovat kuitenkin aika kaukana 1-3-vuotiaiden lapsilaumasta päiväkodissa.

Toinen asia, jota nykyaikana niin korostetaan, on yksilöllisyys. Alle kolmevuotiaana on lapsen yksilöllisen hoidon vaatimus suurimmillaan. Juhlapuheissa toki korostetaan sitä, että jokainen lapsi otetaan hoidossakin yksilönä huomioon. Silti käytäntö osoittaa, että lapsen olisi paras olla yksilö sillä samalla tavalla kuin kaikki muutkin lapset. Temperamentiltaan hankalat tai keskimääräistä sopeutumattomammat, hitaasti lämpiävät, aistiyliherkät tai muutoin kovin herkät, ujot tai muulla tavalla erityiset eivät vain voi kaikki saada isossa ryhmässä niin yksilöllistä kohtelua kuin ihan pienessä. Ja juuri näille keskiarvosta poikkeaville olisi heidän jatkonsa kannalta piirteiden yksilöllinen huomiointi ja niiden mukaan toimiminen ensiarvoisen tärkeää. Ryhmähoidossa yksilöllisyyttä on yksinkertaisesti mahdotonta ottaa kunnolla huomioon. Ryhmäpohjaisen hoitomallin sopivuudesta tämän ikäisille ei kuitenkaan edes käydä keskustelua. Mutta sitten taas ala-asteella ja teini-iässä (jolloin samanikäisten ryhmä todella on lapsen keskeinen viitekehys ja ryhmään kuuluminen identiteetille tärkeää) ollaan huolissaan peruskoulun tasapäistävästä vaikutuksesta tai hajotetaan ryhmät nuoren ympäriltä (luokaton lukio).

Monesti vedotaan siihen, että kun niissä muissakin maissa lapset menevät yleensä jo aiemmin hoitoon kuin Suomessa keskimäärin. Ja että Suomessakin on ennen ollut lyhyet äitiyslomat. Se, että asiat ovat muualla eri tavalla, ei välttämättä tarkoita että Suomessa asia on automaattisesti huonommin. Sitä paitsi esim. USAssa ja Länsi-Euroopassa hoitopäivät ei yleensä ole niin pitkiä kuin meillä. 30 tunnin hoitoviikko, jota Suomessa pidetään lyhyenä, on monissa muissa maissa jo ihan ylärajoilla.

Jos pienen lapsen päivähoito halutaan järjestää hyvin, niin lasta suojaavia keinoja ovat juurikin ne pienet ryhmät (joihin "ei ole varaa"), pysyvät hoitajat ja lyhyet hoitopäivät. Lyhyet päivät kodinomaisessa perhepäivähoitopaikassa muutaman toisen lapsen kanssa sopivat parhaiten pienimmille. Eli eivät aiheuta sitä jokapäiväistä stressihormonien ryöpsähdystä ja aggression lisääntymistä. Päivien lyhyys suojaa sen verran, että näyttäisi olevan jopa parempi asia aloittaa 20h/vk päivähoito 1-vuotiaana kuin 40h/vk hoito 2-vuotiaana. Lisäksi lohdullinen tulos on se, että suurin vaikuttava tekijä hoidossa on ryhmien koko, joka on ennen kaikkea poliittinen päätös!!

Työelämän kannalta olisikin hankalampaa, jos tutkimukset osoittaisivat aukottomasti jotain sellaista, että kaikenlainen kodin ulkopuolella tapahtuva hoito aiheuttaisi pienimmille ongelmia. Tutkimukset toki osoittavat, että lapselle on edullista, jos hän voi olla kolme ensimmäistä ikävuottaan kotona vanhempien hoidossa, mutta ne osoittavat samalla, että ensimmäisen ikävuoden jälkeen lapsen tarpeita vastaava hoito on mahdollista järjestää myös kodin ulkopuolella. Pienen lapsen kehitys kyllä on vielä niin sidoksissa emotionaalisiin kiintymyssuhteisiin, että lapsen optimaalinen kehitys on helpompaa turvata kotona, mutta hyvä kehitys on aivan mahdollista turvata myös hoidossa. Mutta ei kovin helposti päiväkodissa, koska sen ikäisille hyvä laatu tarkoittaa aika kalliita ratkaisuja. Ja säästösyistä joudutaan tinkimään eniten juuri 1-3-vuotiaiden päivähoidon laatuvaatimuksista: Suomessa ja muuallakin esikouluikäisten päivähoito arvioidaan usein korkealaatuiseksi, 4-5 -vuotiaidenkin hyväksi, mutta sitä pienempien hoito ikäkauden vaatimuksiin nähden korkeintaan tyydyttäväksi. Jos kaikki kotiäidit vs työssäkäyvät äidit -kiistojen energia koottaisiin yhteen vaatimaan toisaalta työssäkäyvien äitien lapsille päivähoidon hyvää laatua ja lisää päivähoidon vaihtoehtoja, ja toisaalta lisää kotihoidon tukea kotona lapsiaan hoitaville vanhemmille, muuttuisi päättäjien yöuni huomattavasti rauhattomammaksi. Niin kauan kuin äidit kiistelevät keskenään, voivat päättäjät nukkua rauhassa.

Eräs asiaan perehtynyt psykologi piti jossain kaupungissa päivähoidon työntekijöille esitelmää aiheesta ja siitä, mikä olisi sopiva määrä lapsia kaikkein pienimpien ryhmissä. Suositukset olivat tietysti paljon alhaisemmat kuin mitä kaupungilla muka on varaa toteuttaa ja asia kuitattiin sillä, että moisista asioista pitää olla hiljaa ettei hoitajilta mene työmotivaatio. Eli tutkimustulokset piiloon vaan... Tyypillistä tämän hetken yhteiskunnalle, jossa raha ratkaisee.

Jossain yliopistossa kasvatustieteen opiskelijat olivat tutkimustuloksia tarkastellessaan ihmetelleet, että miksi 1-3-vuotiaiden päivähoidosta on tutkittu vain negatiivisia vaikutuksia eikä positiivisia ollenkaan. Mutta kun ei niistä oltu nimenomaan yritetty kaivaa negatiivisia vaikutuksia, vaan vaikutuksia ylipäänsä. Ja ne vaan nyt sattuivat olemaan kaikki negatiivisia :P Vaikka lähes kaikki tutkijat lähtivätkin hommaan sillä ennakkoasenteella, että tottakai vaikutukset ovat positiiviset.

Lapsen kehityksestä on nykyään valtavat määrät tietoa, mutta silti se ei kovinkaan pitkälle ohjaa päätöksiä yhteiskunnassa. Yleensäkin käsitys lapsesta muuttuu aina sen mukaan, mikä on aikuisten kannalta tarkoituksenmukaista ja heidän elämäntapansa ja arvojensa mukaista. Kun yhteiskunta arvostaa itsenäisyyttä, puhutaan lapsen "itsenäistymisestä" sellaisissakin tilanteissa, joissa kyseessä on ennemminkin lapsen laiminlyönti. Kun yhteiskunta arvostaa sosiaalisuutta, puhutaan lapsen tarpeesta saada olla isossa ryhmässä iässä, jossa lapsi tarvitsee vain vanhempansa. Ja sosiaalisuushan on yksi nykyajan ylikorostetuimmista asioista. Mistään et löydä esim. työpaikkailmoitusta, jossa ei etsittäisi sosiaalista ihmistä, vaikka työ olisi kuinka itsenäistä puurtamista... Rahan ja ikuisen talouskasvun palvonta tietysti tukee myös näkemystä siitä, että varhainen päivähoito on vain hyväksi ja äitien paikka töissä. 

Ja erityisen suosittu mantra tuntuu olevan se, että jokainen perhe tietää itse mikä sille on parhaaksi, ja tätä hokemaa käytetään kilpenä lapsen kehityksestä esitettyä tietoa vastaan. Vaikka jokainen lapsi on yksilö, niin lapsen kehityksessä on kuitenkin tietyt, yleiset, kaikille yhteiset lainalaisuudet, jotka eivät välttämättä kulje perheen odotusten ja toiveiden ja aikataulujen mukaisesti!