Taisi tulla blogin nimestä vähän harhaanjohtava, kun viime aikoina kirjoitukset on ollut paljon muutakin kun äitiyttä..

Viime päivinä oon miettinyt sitä, että miksi mulla on 20+ ikäisenä alkanut olla kauhea into palata lapsuuteen kaiken sinne kuuluneen kautta?? Onko tää aikuisen vastuullinen elämä ja ankeat työt ja kaikki jotenkin niin kuluttavaa, että vaikka mulla onkin paljon kiinnostavia asioita elämässä niin jotenkin silti kaipaa siihen aikaan jolloin kaikki oli helpompaa.

Esimerkkejä. Tilasin ikivanhan Sega-pelikonsolin, jota serkun pojan kanssa pelattiin 90-luvun alussa mummolassa pitkät ihanat päivät. Ja erään tietyn pelin joka silloin oli erityisen taianomainen. Muutamia muita lapsuuden pelejä olen hankkinut jo aiemmin. Haluaisin kovasti käydä kiertelemässä Kauhajoen ja Nummijärven maisemissa, jossa vietin toisessa mummolassa kaikki lomat. En minä tiedä mitä siellä tekisin kun ei siellä ketään enää asu, mutta tuntuisi vaan ihanalta käydä katsomassa. Lisäksi "ihan vaan tytärtä ajatellen" tilasin tuossa dvd:eitä joissa on sarjat Maija Mehiläinen, Peukaloisen retket ja Kolme muskettikoiraa. Eli ne kolme lapsuuden suosikkiohjelmaa joita olisi voinut katsoa aina ja aina ja jonka hahmoja aina leikittiin tuon samaisen serkun pojan kanssa. Viime talvena tapahtunut vanhan ala-asteeni, metsän keskellä sijainneen kyläkoulun, lopettaminen oli aivan hanurista, kun niin olin toivonut omien lastenkin aikanaan pääsevän sinne kaupungin persoonattomien betonikolossien sijasta. Olisi ollut niin hienoa päästä aikanaan juuri sinne seuraamaan joulujuhlia ja suvivirsiä.

Jotenkin noihin kaikkiin asioihin liittyy niin joku sellainen tunnelma, jota kai yritän tavoittaa parin vuosikymmenen jälkeen. Mutta jota ei tavoita millään, vaikka niitä vanhoja pelejä ja ohjelmia ihan mukava onkin katsoa.