Joskus 4-5-vuotiaana rakastin värittää värityskirjoja, mutta jos väritin vahingossa ääriviivan yli niin koko kuva oli saman tien pilalla eikä sitä voinut jatkaa. Opin 4-vuotiaana lukemaan, ja tykkäsin kovasti lukea mm. Aku Ankan taskukirjoja ääneen. Jos vahingossa luin jonkun sanan väärin niin muistan että lukeminen piti keskeyttää ja tarina aloittaa alusta. Tokaluokalla mulla meni matikan kokeessa kerran yksi lasku huolimattomuuden takia väärin, ja sitä koetta en halunnu vanhemmille näyttää, vaan allekirjotutin sen isoveljellä, jolla sattuu olemaan sama nimi kuin isällä :P Muutama viikko sitten Nintendoa pelatessa en edes itse huomannut koko asiaa, mutta mies ihmetteli vieressä että peli sujuu oikein hyvin mutta sitten jos teen yhden pienen virheen niin heti mutisen jotain että "vittu kun ei osaa". Kouluaikana en ollut tyytyväinen, jos (joskus harvoin....) sain kokeesta arvosanaksi alle 9½. Lempiaineitten, kuten kielten, kokeissa jo miinus kympin perässä ärsytti kovasti. Kun ottaa huomioon perusominaisuuteni laiskuuden, niin miten se sopii yhteen perfektionismin kanssa? En oikein itsekään tiedä.

Peruskoulussa mun ei oikeestaan koskaan tarvinnut tehdä mitään kymppien eteen. Riitti, että kävi tunneilla, ja lukuaineissa luki alueen kerran läpi edellisenä päivänä. Kielten kokeisiin harvoin luin yhtään. Jos olisin joutunut hyvien arvosanojen eteen opiskelemaan illat nenä kiinni kirjassa niin luultavasti en olisi sitä tehnyt. Lukiossa sai jo vähän panostaa, mutta kyllä muu elämä tuli yleensä aina ensin... Yliopistossa opiskelu oli jo sitä tasoa, että tajusin kyllä olla edes yrittämättä saada aina hyviä arvosanoja ainakin sivuaineissa.

Työelämässä ja äitiydessäkin perfektionismi pitää lujassa otteessaan. Ja ne onkin vaarallisia alueita.. Teen ihmisläheistä työtä, ja ihmisten parissa ei voi aina onnistua vaan asiat voi mennä hyvinkin pieleen vaikka yrittäisi kaikkensa. Äitiydessä sama juttu... Eiköhän ne lapset tule omat virheensä tekemään vaikka kuinka yrittäisi olla superkasvattaja.

Yleensä perfektionismi on lähtöisin joko siitä, että omat vanhemmat asettavat vaatimustason lapsena liian korkealle, tai sitten siitä että vanhemmat vaativat itseltään liian paljon, ja vaikkei lapselta vaadittaisikaan niin tämä kuitenkin ottaa mallia vanhemmistaan. En nyt joitain yksittäisiä tilanteita lukuunottamatta tunnistaisi näitä oman täydellisyydentavoitteluni lähteeksi, ja mietin että onko tämä joku täysin sisäsyntyinen homma kun kerran jo 4-vuotiaana tätä on tullut harrastettua niin paljon. Vai mistä hitosta tämä tulee??? Ja kun tässä on se vanha tuttu juttu, että vaikka järjellä tiedostaa perfektionismin joissain asioissa järjettömäksi niin silti se tunne vaan tulee, että pakko onnistua täydellisen hyvin ja muita vaihtoehtoja ei ole.

Toisaalta sitten on onneksi alueita joilla täydellisyys ei voisi vähempää kiinnostaa. Joku siivoushullu saisi meillä luultavasti halvauksen, kun tavarat on sikinsokin ja koirankarvoja leijuu ilma sakeena. Töihin yritän lähteä edes suht siistin näköisenä, mutta noin yleensä joku tyylikkyys tai tiptop ulkonäkö ei vois vähempää kiinnostaa. Läheisimpien ihmisten seurassa tottakai haluan olla pidetty, mutta välillä pohdin että onko mulle liiankin yks ja sama millaisen kuvan annan itsestäni kaikille muille..