Portugalista on nyt palattu. Ja sittenpä kirjoitankin tekstin lasten ruutuajasta. Tiedän jo etukäteen, että kirjoituksesta saattaa tulla hieman kärjistetty, mutta viime vuosina olen törmännyt toisaalta niin typeriin ja yllättävän paljon myös ihan tietämättömiin mielipiteisiin tästä asiasta, että annanpa tulla kaiken mitä aiheesta tulee mieleen.

Pari vuotta sitten kirjoitin tänne K-18 -pelien vaikutuksista lapsiin ja myös yleisesti pelaamisen hyvistä puolista, joten niistä en jauha tässä uudelleen.

Lasten on hyvä oppia käyttämään digitaalisia laitteita, jotka alkavat olla nykymaailmassa välttämättömiä. Mutta kohtuus kaikessa. Eli tarkoituksena on pohtia sitä, mitä vaikutuksia digitaalisen maailman mukanaan tuomalla jatkuvalla ruudun tuijottamisella on. Monet vanhemmat onneksi ymmärtävät pelaamista ja ohjelmien katselua rajoittaa, mutta yllättävän moni muuten hyvä vanhempi jotenkin ajattelee jatkuvan onlinen nyt vain kuuluvan nykyaikaan, minkä vuoksi esim. lastenpsykiatrin varoittelut asiasta ovat turhuutta. Koska maailma muuttuu, niin on ok, että kaikki esimerkiksi aina syövät erillään omia näyttöjään tuijottaen, ja ehkä jouluna syödään porukalla pöydässä. Asiasta paljon lukeneena tuntui uskomattomalta, että eräässä Facebook-keskustelussa puolet porukasta oli sitä mieltä, että maailma muuttuu ja that's it. 

Totta helevetissä maailma muuttuu. Mutta se muuttuu tasan sellaiseksi, millaiseksi me ihmiset sen yhdessä muutamme. Ja tästä lähes jokaista perhettä koskettavasta aiheesta nimeltä ruutuaika löytyy sen verran perusteltua tutkimustietoa, että on oikein hyvä, että aina välillä uutisissa on asiantuntijoita kertomassa asiasta, joka saattaa olla lapsen kehitykselle haitaksi.

Nykykodeissa on keskimäärin viisi eri television, tietokoneen ja kännyköiden ruutua, ja on ihan normaalia että niitä vielä käytetään samanaikaisesti. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä ymmärtääkseen, miksi tällainen käytös on yhteydessä vähään liikkumiseen, kakkostyypin diabetekseen sekä sydänsairauksiin. Sekä koululaisten että varusmiesten kunto on huonontunut. Mutta lisäksi runsas ruudun ääressä vietetty aika voi muuttaa lapsen aivoja pysyvästi niiden kehittyessä.

Illan viimeisten tuntien aikana katsellun pelin tai tv-ohjelman jännitys aktivoi aivoja, lisää kierroksia, lykkää nukahtamisvalmiutta ja heikentää unen laatua. Ruuduista hohtava valokin voi häiritä biologisen kellon toimintaa ja vaikeuttaa unen tuloa. Riittävä yöuni on tärkeää kaikille, mutta erityisen tärkeää se on lapsille, joiden aivoilla on paljon käsiteltävää ja opittavaa unen aikana. Lyhyet yöunet ovat yhteydessä lasten masennukseen ja levottomuuteen. Suomessa on seurattu lasten ja nuorten nukkumista 1930-luvulta asti, ja nykylapset todella nukkuvat huomattavasti vähemmän kuin isovanhempansa aikoinaan. Aikuisillakin mittavaan internetin käyttöön liittyy passiivisuutta, univaikeuksia ja mielialan laskua. 

Suurin osa vanhemmista on aina ollut hyvää työtä tekeviä äitejä ja isiä. Niin myös nyt. Silti valtava määrä pitkään alalla olleita opettajia, lastentarhanopettajia ja lastenhoitajia on sitä mieltä, että levottomuus on selvästi lisääntynyt ja pitkäjänteisyys ja keskittymiskyky heikentyneet aivan normaalien kotien lapsilla. Leikkiminen ei ole kadonnut mihinkään, mutta leikit ja mielikuvitus ovat köyhtyneet monilla. Kyseessä ei ole mikään pieni pahoinvoiva vähemmistö, jonka selittää hukassa oleva vanhemmuus ja laiminlyönnit. Syitä ehkä on useampia, mutta jatkuva pelien ja ohjelmien tuijottaminen tuskin on niistä pienin.

Monet 70-80 -luvuilla syntyneet sanovat, että ovat itsekin katsoneet paljon lastenohjelmia pienenä tai pelanneet paljon, ja silti kasvaneet normaaleiksi aikuisiksi. Mutta kuinka moni meistä oikeasti istui laitteita tuijottaen tai räpläten 4-5 tuntia joka ikinen päivä??? Perhebarometrin mukaan ruutuajan osuus nuorten arkipäivästä on kasvanut selvästi viimeksi kuluneina kymmenenä vuotena. Keskimääräinen televisioon ja tietokoneisiin kulunut aika lähenteli neljää tuntia (eli puolet tekee sitä vielä enemmän), mutta lisäksi joukkoon ovat nyt hypänneet mukaan älypuhelimet, jotka monella lapsella välkkyvät silmien edessä niin vessassa, bussissa, ruokapöydässä kuin sängyssäkin. Ja se on ihan normaalia. Koululaisten kahden tunnin ruutuaikasuositukset paukkuvat jo aamupäivän aikana.

Osa lastenohjelmista on myös muuttunut. 15 vuoden aikavälillä tehty haastattelututkimus osoitti lasten pelkojen aiheutuvan nykyään entistä enemmän lapsille suunnatuista ohjelmista. Ennen lapset saivat univaikeuksia ja keskittymisongelmia nähtyään aikuisten ohjelmia, nyt he saavat niitä lastenohjelmista. Osa erityisesti ulkomaisista lastenohjelmista on alkanut muistuttaa aikuisten ohjelmia, ja juuri ulkomaisten sarjojen osuus lastenohjelmatarjonnasta onkin kasvanut. Aika monissa nykyisissä ohjelmissa tahti on myös aivan toista luokkaa kuin muinoin. Jos ei koko ajan tapahdu jotain, niin ainakin kuvakulman pitää muuttua jatkuvasti, jotta lasten kiinnostus saadaan pidettyä yllä. Yksinkertaisesti sekä ohjelmat että pelit ovat pienille kehittyville aivoille väsyttävämpiä. Ja se aivojen liiallinen rasittuminen ärsykkeistä sattuu purkautumaan lapsilla juurikin sinä levottomuutena ja aggressiivisuutena, jonka yleistymisestä lasten parissa työskentelevät toitottavat. Tietysti jos yli puolet ikäluokasta pikku hiljaa muuttuu levottomammaksi, niin käyttäytymisen normitkin muuttuvat. Aletaan pitää normaalina, että lapset nyt vain ovat levottomia.

Ja vaikka itse olisi kasvanut normaaliksi ihmiseksi tuijotettuaan kymmenen tuntia televisiota päivässä, ei se tarkoita, että kaikille käy niin onnekkaasti. Noin kolmannes lapsista on synnynnäisiltä ominaisuuksiltaan herkästi asioihin reagoivia ja herkästi vaikutteita saavia, ja heille asiat, jotka noin yleensäkin ovat kehitykselle haitallisia tai eivät ainakaan millään lailla hyväksi, voivat keskimääräistä todennäköisemmin aiheuttaa haittoja.

Liikunnan ja vapaan leikin lisäksi ruutujen toljotus vie hyvin paljon myös aikaa siltä tärkeimmältä, eli lapsen ja vanhemman keskinäiseltä kanssakäymiseltä ja yhdessä ololta, keskustelulta ja maailman ihmettelyltä, joiden tärkeydestä en jaksa erikseen sepustaa enempää. Ja tähän tietysti vaikuttaa myös se mitä vanhempi tekee, kuten äskettäin otsikoissa ollut tutkimustulos älypuhelimen räpeltämisestä keskimäärin kuuden minuutin välein (tsiisus!!).

Saatan olla joissain asioissa lievä kasvatusnatsi. Mutta hyvä niin, vastakohtana nykypäivän blogi- ja kolumnitrendille, jossa kilpaillaan kuka on paskin mutsi ja uskaltaa tehdä vähiten/vastoin ohjeita/helpoimman kautta. Rentous kasvatuksessa on hyvä, mutta kohtuus siinäkin. Tietääkseni vanhemman tärkeimpiin tehtäviin kuuluu tehdä itsensä tarpeettomaksi opettamalla lapsi ohjaamaan, hallitsemaan ja säätelemään itse elämäänsä ja toimintaansa. Lapsena hankitut tottumukset istuvat tiukassa, ja jos median käyttöä oppii silloin rajoittamaan, niin se ei ehkä myöhemminkään muutu rengistä isännäksi, joka ei enää ole mukava hupi vaan pakkomielle.

Ja kun nyt vielä oikein tässä pönkitän omaa vanhemmuuttani, niin kerronpa tytöstäni, joka noin 2,5-vuotiaasta asti on saanut lastenohjelmia katsella. Rajana on pidetty kahta parinkymmenen minuutin ohjelmaa päivässä, ja tästä on lipsuttu vain muutamia kertoja kipeänä tms. Meni kuukausia, että tyttö aina kahden ohjelman jälkeen vinkui ja vonkui lisää ja olisi halunnut katsella vielä "sen ja sen ja sen". Pysyin kuitenkin tiukkana, koska tuntui, että mitä pidempään ruutua tuijotettiin sitä levottomampaa oli käytös sen jälkeen ja mm. pikkuveljen kimpussa oleminen lisääntyi. Pikku hiljaa homma on nyt alkanut mennä siihen, että yhden tai kahden ohjelman jälkeen likka pomppaa tuolista ja huutaa että "saa sammuttaa, ei huvita enää katsella!" ja ryntää leikkimään tai haluaa ulos. Mahtavaa :D Jonkinlainen erävoiton tunne ilmassa, vaikka toki meilläkin tästä tullaan varmasti vielä monet väännöt vääntämään.

Maailma muuttuu. Mutta ihmislajin aivot eivät muutu samaa tahtia mukana, vaan ovat edelleen samanlaiset kuin vuosituhansia sitten. Nykyinen normaalina pidetty päivittäinen tuntikausien digitaalisten ärsykkeiden tulva ei ole lasten kehittyville aivoille sopivaa saati hyväksi. AAMEN.

http://www.iltalehti.fi/perhe/2014021718048424_pr.shtml