28.6. minä tein sen, hyppäsin lentokoneesta 4km korkeudesta :) Kyseessä oli siis tandemlaskuvarjohyppy Utissa. Pitkäaikainen haave, jota pyysin synttärilahjaksi, ja sain. En tiedä kammottiko mua enemmän istua siinä pienkoneessa matkalla ylös, vai itse hyppääminen... Pelkään lentämistä ja mulla on myös ahtaan paikan kammo, ja molemmat toteutuivat mukavasti, kun noin viidentoista muun hyppääjän kanssa tungettiin ERITTÄIN ahtaasti istumaan pienkoneen takaosaan. Siinä vaiheessa, kun koneen ovea alettiin avata, ja ensimmäiset hyppääjät katosi sinne pilvien sekaan, niin mietin kyllä itsekseni, että mitä HEMMETTIÄ mä taas olen tekemässä. Sama tunne ollut joskus ennenkin, kun on ollut nosturissa nousemassa benji-torniin tai odottanut vuoroaan päästä viuhahtamaan köysiradalla roikkuen vuoren rinteestä toiseen (www.flyinghanuman.com IHANAA!). Mutta kyllä tää laskuvarjohyppy oli ehdottomasti pahin ja paras kaikista mun extreme-kokemuksista.

En pystynyt pitäämään silmiä auki, kun sen tandemhyppymestarin, johon olin valjailla kiinnitetty, kanssa siirryttiin koneen ovelle ja lopulta itse roikuin jo valjaista koneen ulkopuolella. Kaikki etukäteen moneen kertaan kerratut ohjeet käsien, pään ym asennoista oli jo täysin poissa mielestä, ja pään sisällä ei liikkunut muuta kuin että VOI APUA. Se mahan kouraisu ja kauhu oli jotain jäätävää, kun sitten irrotettiin koneesta ja lähdettiin putoamaan. Vajaan minuutin kestänyt 200km/h vauhtia tapahtunut vapaa pudotus ennen varjon aukeamista oli jotain niin järkyttävää ja samalla ihanaa, että sitä on vaikea sanoilla kuvata. Putoaminen tapahtui vielä juuri kentän päällä olleen rakeita sataneen jättipilven läpi, se on mielenkiintonen tunne kun naama paljaana vedät kahtasataa rakeitten läpi.

Sitten parin kilometrin korkeudessa se varjokin jo aukes, ja päästiin monta minuuttia liitelemään hiljalleen maata kohti. Se oli AIVAN MAHTAVAA (en tiedä miten muutenkaan noita tunteita täällä kuvaisin kuin isoilla kirjaimilla...). Siinäkin kyllä vielä pelkäsin, että jos varjoon tuleekin joku vika tai itse lipsahdan niistä valjaista ja putoon maahan. Pelko vei hieman sitä parasta terää nauttimisesta, mutta silti se oli yksi elämäni upeimmista kokemuksista. Ehkä vielä joskus menen uudelleen tai menen jopa alkeiskurssille, jossa sitten hypätään ihan yksin. Sitten kun on saanut lapset täysi-ikäisiksi :D

Mä en oikein ymmärrä itseäni. Joka paikassa on nykyään juttua hsp-ihmisistä, eli erityisherkistä. Jollainen mä todellakin olen. Kerrostalon 3. kerroksen parvekkeella huimaa ja tuntuu, että menee jaloista tunto kun katsoo kaiteen yli alas. Ja en pysty edes lapsen kanssa menemään piirileikkiä ilman että mua alkaa heti pyörryttää ja oksettaa. Silti palava halu kaiken maailman extreme-kokemuksiin saa mut aina uudelleen ja uudelleen tekemään jotain tällaista. HALUAN päästä sinne taivaalle lentämään tai roikkumaan. Se tuntuu ihanalta. Ja osansa tuo varmaan sekin tunne, että pystyy voittamaan itsensä ja pelkonsa. Oltiin miehen kanssa hyppyiltana muutamalla baarissa, ja mietin, että kehtaisinko taas mennä laulamaan karaokea. Sitten tuli ajatus, että jumalauta mä hyppäsin tänään lentokoneesta, ei nyt yhen laulun vetäminen ihmisten edessä oo siihen verrattuna yhtään mitään, ja menin. Että noista kokemuksista saa jotenkin muuhunkin elämään sitä varmuutta?! Mitähän sitä seuraavaks keksis :D