Vuoden huippukunto todennäkösesti saavutettu... Aina syksyyn mennessä sitä juoksee helposti 10 kilometriä tuntiin.. Ja loppusyksyn pimeiden ja talven kylmyyden myötä se kuntoiluinto romahtaa, ja sitä vaan mässää illat jossain sohvan nurkassa. Kolmekymppiseks mennessä en ole keksinyt miten saisin liikunnan harrastamisen kestämään yli talven, kun (työmatkojen 1krt/vk kuntosalia lukuun ottamatta) kaikki kuntoilu mulla tapahtuu ulkona. En vaan voi sietää hikisiä saleja tai ryhmäliikuntatunteja ohjaajan ja musiikin huutaessa kilpaa ja itseni yrittäessä pysyä liikesarjojen perässä olemattomalla kehon koordinaatiokyvylläni... Uimahallit on sillon tällön jees, mutta en niissäkään ole innostunut mitenkään säännöllisesti käymään.. Nautinnollinen liikunta vaan on mulle yhtä kuin yksin sauvomista, juoksua, rullaluistelua tai soutamista kauniissa hiljaisissa maisemissa. Hiihtäminen ei oikein nappaa, eikä nykytalvien lumet siihen taitas oikein riittääkään.. Luistelu luonnon jäillä tulee ainoana mieleen mikä olisi talvella i-ha-naa, mutta viime talvenakin oli aivan surkeat jäät luistelemiseen. Eikä kiinnostaa kiertää mitään itse jäädytettyä ja kunnossa pidettyä pikkuympyrää, vaan maisema sais vaihtua enemmän. Huuh, jokohan tuli tarpeeks tekosyitä, että voi siirtyä seuraavaan aiheeseen :)

Taas olisi yksi isovanhempi vähemmän, kun lähes 96v isoäiti kuoli viime viikolla. Yllätyksenä tai äkillisenä lähtö ei todellakaan tullut, ja noin yleensäkin kyllä helpointa mulle on käsitellä sellainen läheisen kuolema, että lähtijä on elänyt ns. täyden elämän ja voimat vain pikku hiljaa hiipuvat. Ei tule tunnetta, että toinen lähtee liian aikaisin tai jotakin olisi jäänyt kesken. Niin kuin ehkä vaarin kohdalla, joka aikanaan kuoli "vain" 76-vuotiaana reilun vuoden oireilleeseen kasvaimeen. Enää yksi isovanhempi on nyt elossa. Vääjäämättä siis alkaa tulla se tilanne, että itse on sitä ns. keskimmäistä sukupolvea ja omat vanhemmat vanhinta, seuraavana lähtövuorossa olevaa polvea. Niin kai sen elämän kuuluukin mennä, mutta henkisesti taas jotenkin iso juttu tuollainen "sukupolvenvaihdos", kun liikaa tuppaan muutenkin ajattelemaan..

Joskus oon miettinyt sellasta, että alkoholi mulla varmaan vielä keskivertoihmistä enemmän muuttaa olemisen tapaa. Se niin ihanasti häivyttää ton jatkuvan ylianalysoinnin aivoihin tuoman taustahälinän. Eikä kännissä ollenkaan samalla tavalla huomaa (tai ei ole tarvetta/kiinnostusta huomioida??) kaikkia pikkujuttuja ja vivahteita, joita selvin päin jäisi liikaa pohtimaan. Saa vaan antaa mennä. Ihmisten seurakaan ei uuvuta niinkuin selvänä tekee, ehkä just siks,että ne ei silloin samalla tavalla nostata sitä aivokuoren ylivireystilaa. Tässä ehkä taustaa sille, että vaikka harvoin, 3-4 kertaa vuodessa vain mitään alkoholipitoista juon, niin teen sen sitten niinä kertoina todellakin pohjanmaan kautta :D