Miamin ja Bahaman reissu tuli tehtyä kuun alussa.. En tiedä miks joka reissun jälkeen on enemmän ja enemmän olo, että ihanaa olla kotona ja jaksaakohan sitä enää mihkään pidemmälle lähtee. No joo, se on vaan aina hetken aikaa sellanen tunne, ja mitä useampi kuukausi kuluu ja matkakassaa alkaa taas kertyä niin sitä varmemmin rupeaa matkatoimistojen sivut kiinnostamaan. Mutta maailman sekasortoinen tilanne kyllä valitettavasti vaikuttaa siihen, että vaikka kuinka nauttisi eksoottisten paikkojen näkemisestä, niin vielä mukavammalta tuntuu reissun jälkeen taas hautautuminen tänne omaan perämetsään. Onhan se todennäköisyys joutua jonkun ammuskelun tai terrori-iskun keskelle häviävän pieni, mutta viime vuosina niin paljon niitä on tapahtunut, että se omassa olossa tuntuu tuolla maailmalla ihmisjoukoissa ollessa... Vaikka nautin jännityksestä, niin se ei ulotu sellaiseen, että jossain lentokentällä odottaessa sykkii takaraivossa ajatus, että koska joku kahjo rupeaa räiskimään allahin (tai jonkun muun) nimeen. Toiseksi tuntuu, että vuosi vuodelta sitä on väsyneempi ja sekasempi noitten pitkien lentojen ja aikaerorasitusten kanssa, ja mielessä käy että alanko mä olla liian mukavuudenhalunen siihen, että jaksan näin paljoo reissata :D

Mutta Bahama oli kyllä ihan mukava paikka sekä maisemien että ihmisten puolesta, ja lämpötilat juuri sopivia 25-28 astetta, että jaksoi liikkuakin siellä.

Viime viikkoina kotiin palattua on tullut erityisen paljon lenkkeiltyä ja hiihdettyä jäällä. En tiedä miten oonkin nauttinut siitä niin kovasti tänä talvena, tullut jäällä melkein samanlainen hyvänolon tunne kuin tunturissa vaeltaessa, kun ympärillä on sellanen hiljanen autius ♥ Lappiin ei olla päästy melkein kahteen vuoteen!!! Ja ennen vanhaan kaks kuukautta alkoi olla sellanen raja, että levottomuus kasvoi jo melkein liian suureksi, jos ei vähintään ollut jo tiedossa ja suunnitteilla jonkinlaista pohjosen reissua. Nyt olen päättänyt, että kesäkuussa ennen räkän alkamista sinne on LÄHDETTÄVÄ. 

Joo-o.. Sanotaan, että jotkut ihmisen piirteet tasaantuu iän myötä, ja toisaalta jotkut taas vahvistuvat. Musta tuntuu, että sellainen omissa oloissa olemisen tarve mulla vaan kasvaa ja kasvaa! Huomasin sen taas kerran, kun lauantai-iltana olin itselleni vähän vieraamman porukan kanssa viettämässä iltaa, ja koin että en vaan saa siitä mitään, ja mieluummin olisin kotona takan ääressä lukemassa kirjaa. Muutama ottamani alkoholiannoskaan ei oikein noussut päähän, ni en saanut juotua ihmisiä kiinnostaviks :D:D Oon tänne monta kertaa ennenkin kirjotellut analysoimiani syitä siihen, että viihdyn niin pirun hyvin yksin tai korkeintaan niiden muutamien läheisimmän, kahden käden sormilla laskettavien ihmisten seurassa. Mutta yhä enemmän tuntuu korostuvan sellanen rauhallisen ympäristön tarve, että en halua muita ihmisiä edes näköpiiriin?! Enkä tarkota tällä sitä etten vois käydä normaalisti kaupassa tai töissä, vaan ennemminkin sitä, että kun kakskymppisenä pystyi vielä vallan mainiosti (vaikkei siitä nyt niin nauttinutkaan) asumaan kerrostalossa pienellä ja vähän isommillakin paikkakunnilla, niin nykyään en voisi enää kuvitellakaan asuvani missään muualla kuin täällä korpikuusen kannon alla nykyisessä mökissäni.. Tai että kun kakskymppisenä oltiin jatkuvasti menossa milloin milläkin porukalla viikonloppuisin, niin nykyään ei juuri kiinnosta kotoa mihkään sosiaalisiin tilaisuuksiin vapaa-ajalla poistua, kuin korkeintaan joskus harvoin omien oikeesti tärkeiden ystävien kanssa. Miamin jälkeenkin tuntui niin ihanalta palata tänne, jossa ei ole ruuhkia ja saa vapaasti liikkua ilman että joku koko ajan hiostaa kantapäillä :D

Iän myötä huomaa senkin, kuinka hiton tärkeetä oman hyvinvoinnin kannalta oikeesti on elää omannäköistä elämää. Usempikin on kysynyt mm., että kuinka me halutaan asua täällä korvessa tai miksi ihmeessä mä teen osa-aikasta työtä. Kun ilmeisesti joku normi olis joku vatun rivitalonpätkä tuolla taajamassa (tai ehkä omakotitalo jonkun asutusryppään keskellä) ja kokopäivätyö. Tai että miks me ei olla naimisissa, koska naimisiin kuuluu mennä jos ollaan vakavasti yhdessä. En tiedä miks mua tollaset ihmettelyt välillä niin ottaakin päähän :D Todella tykkään työstäni, mutta mulla on niin pitkä työmatka, että jos siellä 5pv viikossa kävisin, niin mulle ei yksinkertasesti jäisi yhtään aikaa muuhun kuin arkisin töissä käyntiin ja siitä viikonloppuna toipumiseen. Ja juu, kaikilla ei vain ole mahdollisuutta osa-aikatyöhön, mutta kun mulla nyt tällä hetkellä sattuu olemaan, niin en ymmärrä, miksi mun pitäis haukkana kytätä kokopäiväisiä mahdollisuuksia, josta mm. progressiivisen verotuksen ja kasvavien päivähoitomaksujen myötä ei-nyt-niin-kamalan-paljon enempää jäisi käteen mutta oma hyvinvointi laskisi senkin edestä. Nykyjärjestelyllä elämä on ihanaa, kun parina arkipäivänäkin kerkiää monta tuntia harrastaa liikuntaa ja ulkoilla, mistä taas saan aivan jumalattomasti henkistä hyvinvointia ja jaksamista. Tutuista löytyy valitettavasti tarpeeksi esimerkkejä sellaisesta, että raha ratkaisee ja sen takia tehdään työtä josta ei tykätä, asutaan ympäristössä jossa ei viihdytä, ja elämä on pelkkää ankeeta suorittamista. Ja kun mistään ei oikein saa iloa, niin hetken helpotusta ja rentoutusta saa esim. sillä että vetäisee kännit joka ikinen perjantai ja lauantai. Ja siitähän se olo ja jaksaminen paranee jne.