Palasin eilen Inarista. Oli kesän toinen reissu sinne. Yleensä tämä paha olo alkaa aina pikku hiljaa Inarista pois lähtöä edeltävänä päivänä. Haluaisi vain jäädä, ja ikinä ei voi varmaksi tietää, koska sinne pääsee seuraavan kerran ja miltä elämä siinä vaiheessa näyttää. Kolme vuotta sitten kesällä sieltä pois lähtiessä en olisi ikimaailmassa uskonut, että seuraava kerta on vasta vuonna 2018... Onneksi en tiennyt, sitähän ois kuollut siihen ajatukseen :P

Nytkin pois ajellessa oli taas nämä perus "joku repii sydäntä irti" -tuntemukset ensin siinä kohtaa, kun ohitin yhden itselleni erityisen tärkeän kohdan Pohjois-Inarissa, sitten kun Inarin kunta vaihtui Sodankyläksi, ja lopuksi vielä saamen portista pois ajaessa. Ja nyt kotiin päästyä olo on aivan samanlainen kuin aina ennenkin Inarista palattua. Mikäs tänne omassa rauhassa olevaan järvenrantataloonkaan on palatessa ja elämä on periaatteessa täälläkin hyvää, mutta silti tuntuu taas kerran, että kuitenkin elän sitä elämääni väärässä paikassa, vähintään 900km liian etelässä. Koko ajan on sellanen turhautumisen sävyttämä haikea kaipuu hypätä autoon ja palata pysyvästi pohjoseen. Olen tänne ennenkin kirjoitellut syitä, miksi muutto Saamenmaahan ei nykyisessä elämäntilanteessa ole mahdollinen, tai ainakaan järkevä ratkaisu. Eikä tule toteutumaan ainakaan ihan lähivuosina. Myöhemmin varmasti toteutuu, mutta silti ei jaksaisi odottaa ja kuluttaa turhaan vuosia täällä etelässä...

Noh, kyllä tää tunne tästä taas kohta tasaantuu kun viikot kuluvat ja arki alkaa, senkin tiedän kokemuksesta :P Mutta hetki pitää nyt rypee..