maanantai, 29. toukokuu 2017

Musiikkia ja tunnemuistoja

Oon monessakin yhteydessä kuullut sanonnan, että "musiikki on silta muistoihin". Joskus olen sen itsekin huomannut, mm. silloin kun tytön ollessa ihan pieni laitoin 20 vuoden tauon jälkeen ensimmäisen kerran lapsuuden suosikkiohjelmani Peukaloisen retket pyörimään ja se ihana tunnusmusiikki alkoi. Saman tien sitä tunsi taas olevansa 6-vuotias ja nauttivansa silloisen kodin huolettomista, kiireettömistä, turvallisista viikonloppuaamuista tv:n ääressä.

Toinen paluu menneisyyteen tapahtui tänään, kun löysin cd-levyn joka sisälsi Lapin musiikkia, jota olen viimeksi kuunnellut aikana kun lapsia ei vielä ollut, ja asuin yhden ihanan kesän Inarissa ja suunnitelmissa oli pysyvämpikin muutto Saamenmaahan (joka ei silloin toteutunut, mutta joskus vielä..!!). Olen toki tässä välissäkin ollut koko ajan ns. lapinkuumeinen, käynyt siellä monia kertoja, ja mm. Souvareiden Lapin biisejä tulee kuunneltua säännöllisesti, mutta nuo vanhan levyn biisit oli jotenkin unohtuneet ja jääneet sinne menneisyyteen. Nyt niitä kuunnellessa tuli tunnetasolla niin olo, että sitä on taas kaksvitonen, vapaa menemään minne haluaa koska haluaa ja suunnittelemaan elämäänsä täysin omilla ehdoillaan (noihin aikoihin suurin huoli Inariin muutossa mulla oli se, että eläinlääkäripäivystys voi välillä olla kovin kaukana..).

Ja tuli jotenkin niin elävästi mieleen kaikki ne muistot Inarista, jossa vietin kesän asuen mökillä Inarijärven rannalla, käyden ihanan rennoissa ja huolettomissa siivoustöissä (nykyisen monimutkaisen asiantuntijatyön haasteista ei ollut tietoakaan!), telttaillen koirani kanssa Muotkan erämaissa, kävellen mm. Lemmenjoella, Otsamo-tunturilla ja Pielpajärven erämaakirkolla useita kertoja, ihaillen ihmisten asuja kun satuin saamelaishäiden aikaan kirkonkylälle, viettäen hauskan illan viihteellä Ivalossa ja päätyen täysin tuntemattoman porukan kanssa hauskoille jatkoille ties minne, säikähdellen välillä iltaisin kun kuistilla harva se päivä pyörinyt poro taas kopsutteli siihen oven taakse lepäämään, ja lopulta katsellen elokuun punaisia auringonlaskuja järven taakse, kun kesä alkoi loppua ja paluu etelään lähestyi. Muistan niin sen (nykyisin valitettavan vaikeasti tavoitettavissa olevan) tunteen, kun käveltiin koiran kanssa kesäillassa mökkini lähellä, istuttiin kivelle ihailemaan punertuvaa taivaanrantaa, ja mietin kuinka olo on täydellinen juuri siinä hetkessä ja mä en tarvii tähän mitään muuta. Niin kuin yhdessä Yö-yhtyeen tuntemattomammaksi jääneessä biisissä sanotaan, "sehän ois kaikki läsnä jo tässä" ♥ Hyvin on jäänyt tunnemuistiin myös etelään palatessa erityisesti saamen portin ohi ajaminen Vuotsossa, ja myös yöjunan nytkähtäminen liikkeelle Rovaniemen rautatieasemalta, kun koko kropassa tuntui sellanen surullinen olo, että enhaluutäältäpois!!

Taidan olla luonteeltani välillä melkonen menneisyydessä eläjä (ja toisaalta tulevaisuuden asioista haaveileva), mutta muistan että noina aikoina Inarissa kyllä osasin elää niin hetkessä.. Se taito olis kiva saada tähän välillä_ehkä_vähän_raskaaseen lapsiperhearkeen..

IMG_1584.jpg

Inarijärvi 2008.

lauantai, 13. toukokuu 2017

Kävelyllä kesäillassa ♥

Kai voi jo sanoa että on kesä, vaikkei ilmat ole siltä viime aikoina näyttäneet. Mutta oli tuolla äsken niin ihana alkavan kesän tuoksu. Mietin lasten nukkumaanmenon jälkeen hetken, että jämähdänkö sohvalle vai lähdenkö ulos, kun ikkunasta niin ihana ilta näkyi. Kuten sanottua, viime ajat on ollut melko tikkusia ja en edes muista koska viimeksi olen luontoa muistanut/jaksanut/viitsinyt kuvata, ja jotenkin nytkin oli sellanen olo, että no viittiikö sitä mihkään mennä. Mutta onneks lähdin. Todella pitkästä aikaa koin sellasen nautinnollisen, täydellisesti hetkessä läsnä olemisen tunteen katsellessani kaunista auringonlaskua järven taakse ja kuunnellessani joutsenten ja muiden lintujen konserttia.

P1090825.jpg

P1090820.jpg

Tuollasen pellolla nukkuvan söpöläisen herätin, mutta eipä se mua näyttänyt pelkäävän :)

P1090826.jpg

Kovasti kuuntelin, että joko käki kukkuisi. Viime vuonna kukkui ensimmäinen jo toukokuun 5. päivä, nyt ei vieläkään. Kaipa nekin on noita viime viikkojen räntärättejä vielä paossa. Joo. Luonto voimaannuuttaa aina, mutta sain muistutuksen, että se tekee sitä erityisesti silloin kun liikkuu siellä yksin kameran kanssa kesäiltoina auringonlaskun aikaan ♥

lauantai, 13. toukokuu 2017

Paljon tullut taas ajateltua, jos jotakin kirjottas ylöskin...

NELJÄ viikkoa enää ja pääsee tunturiin ♥ Muotkalle ja Lemmenjoelle olisi tarkoitus lähteä jonkunlaisia retkiä tekemään. Ja mennessä pysähdytään patikoimaan Pyhä-Nattasen päälle. Vaikka kymmeniä reissuja on Saamenmaassa tehty ja yksi ihana kesä siellä tullut asuttuakin, niin Nattaset on vielä käymättä. Mun mielikuvitusta ja etukäteisintoa kiehtoo erityisesti sanonta siitä, että jos viimeisen paikan jonka ennen kuolemaansa näkee saisi itse valita, olisi se Pyhä-Nattasen laelta avautuva maisema. Lisäksi en voi odottaa, että pääsen taas kolmen(!!) vuoden tauon jälkeen Lemmenjoen kultamaille. Tyttö lähtee varmaankin sinne mukaan, mutta eiköhän me senkin kanssa jo jakseta kulkea Kultasatamasta Ravadakselle. Jostain syystä Morgamoja on siellä se paikka, joka jo ennakkoon suunnitellessa saa mahan mukavasti kiertämään innosta :D Ja Pellisen laella pitää ehdottomasti pysähtyä keittelemään kahvit. VOI AH.

Oon tänne ennenkin kirjotellut, että oon aika superherkkä tapaus. Tunteet on todella voimakkaita sekä hyvässä että pahassa. Yleensä mulla nyt ei kuitenkaan silmät kostu esim. siitä, jos kuulen uutisista jonkun julkisuuden henkilön kuolleen. Ni tuntui hassulta, kuinka voimakkaasti tuo Koiviston kuolema aamulla tuntui, kun iltiksen sivun aukaisi. No, hän oli kuitenkin se oman lapsuusajan presidentti, joka aika suuressa roolissa oli siinä ajassa, jolloin itse rupesin tätä maata ja maailmaa tajuamaan. Ja oon huomannut, että iän myötä mua jotenkin hassusti surettaa noiden vanhojen, sodat nähneiden ikäpolvien poistuminen. Tulee joku sellanen tunne, että vanhat ja viisaat kuolee, ja tänne jää vaan tyhmempiä ja näköalattomampia polvia jäljelle. Vaikka ei se tietysti niin suoraviivasta ole :P

Viime aikoina on puhuttu mediassa paljon työuupumuksesta: siitä että jopa joka neljäs työssä kävijä on vähintään lievästi uupunut, ja kuinka varsinkin naisilla työssä viihtyminen antaa voimia myös lapsiarkeen ja toisinkinpäin eli jos työssä joku tökkii niin se vaikuttaa kielteisesti myös perheen parissa olemiseen. Tuon viimeisen allekirjoitan kyllä täysin. Jotkut ehkä osaavat jättää työhuolet töihin, mutta minä en valitettavasti kuulu heihin, ja huomaan heti että jos joku työasia jää huonossa mielessä mietityttämään, niin lastenkin kanssa hermo menee selvästi herkemmin. Ja jos taas tuohon mun herkkyyteen palataan, ni vaikka se todella paljon hyvää tuo elämään (kuten mm. noita älyttömiä kiksejä jo pelkästä Lappiin pääsemisen ajattelusta), niin sitä myös on ehkä vähän liikaakin tuntosarvet pystyssä kaikkea ikävää kohtaan. Jos ilmapiiri ympärillä vähänkin painottuu kriittisyyteen ja tyytymättömyyteen, niin oma olo on helposti keskivertoa enemmän ahdistunut, ja sitten jos ilmapiiri on selvästi hyväksyvä ja inhimillinen, niin omakin tunnelma on todella vapautunut. Se hyväksyvä ilmapiiri mulla jotenkin kumoaa oman kohtuusuuren vaativuuden itseäni kohtaan, ja kriittispainotteisessa ympäristössä se oma vaativuus kohoaa entisestään, mennen helposti sitten jo yli äyräiden ja lähinnä huonontaen toimintakykyä. Todella paljon on tutkimustietoa siitä, mikä saa ihmiset voimaan hyvin ja mikä huonosti, mutta silti sitä tietoa ei jotenkin saada osaksi työpaikkojen toimintaa.. Laidasta laitaan on itsekin tullut työpaikkoja nähtyä, niin että osaa jo hyvinkin tarkkaan eritellä millainen on itselle sopiva ja millainen ei :P

Ensi lauantaina olis juhlat parin kaverin kanssa. Niitä odotellessa :) Täytyy jo ruveta miettimään taas etukäteen hyviä karaoke-biisejä. Oon todennut, että oon periaatteessa ihan hyvä laulaja, kunhan biisi ei mene liian ylös tai liian alas. Eli sellaset tasapaksut kappaleet menee :)

 

perjantai, 31. maaliskuu 2017

v*tutuksia ja jotain kivaakin

En oikein tiedä pitäiskö kirjoittaa mitään, kun lähinnä ankeempia tunnelmia ja ajatuksia ollut viime viikkoina. Mutta kirjotanpa silti.

En ensinnäkään ymmärrä, että millä helevetin lomapäivillä pitäisi jatkossa saada lasten pitkät lomat hoidettua jotenkin sujuvasti. Tähän asti on ollut ja kesänkin ajan vielä on esikoisella päiväkotioikeus eskarin loma-aikoina, mutta ensi syksystä alkaen en tajua mihin sen ekaluokkalaisen tunkee... Jos on syysloma, 2½ viikon joululoma, hiihtoloma, ja 9-10 viikon kesäloma, niin siinä ei pyhällä hengelläkään riitä tällaisten tavallisten työläisten lomapäivät kattamaan kaikkea. Kun kaikki vanhemmat ei hitto soikoon ole jotain opettajia, jolla olis itselläänkin kolmasosa vuodesta vapaata. Ja on monia syitä, miksei esim. isovanhempia voi/viitsi ruveta asialla täystyöllistämään. Olen toki tiennyt ja tiedostanut, että tällainen ongelma koskee suurta osaa lapsiperheistä, mutta tähän asti asia on tuntunut kovin kaukaiselta. 

Toinen juttu. Alkoholismi. Alko ei ole omalla kohdalla ongelma eikä onneks tuolla ukollakaan, mutta erääseen toiseen liittyen on aivan hemmetin surullista ja turhauttavaa seurata vierestä, kun läheinen tekee hidasta itsemurhaa viinalla. Eikä välttämättä edes mitään kovin hidasta, kun tuntuu että päivä päivältä vauhti kiihtyy ja jarrut puuttuu ja kaikenlainen koheltaminen lisääntyy. Tämäkin on asia, joka erityisesti Suomessa koskettaa hemmetin suurta osaa ihmisistä, kun laskee juoppojen lähipiirinkin mukaan, ja on saanut mut melkoiseksi nipoksi alkoholin saatavuuden ym suhteen. Noh, en onneks edes kuvittele (ja sitä myötä stressaa) että pystyisin itse tekemään asialle jotain, kun suuntaa ei voi muuttaa kukaan muu kuin alkoholisti itse. Ja jos olen ällöpositiivinen, niin ehkäpä se terveytensä ja elämänsä tuhoava ja lähipiirille surua aiheuttava alkoholisti voisi olla omille lapsille riittävän konkreettinen varoittava esimerkki :(

Joskus myös ihmettelen sitä, kuinka veemäisiä sellasetkin ihmiset voi olla, kenen periaatteessa pitäisi jo työnsä puolesta ymmärtää ihmisten erilaisia tapoja olla, reagoida ja tulkita maailmaa. Mutta silti se oma persoona ja toimintatapa on ainoa oikea, ja muunlaisesta voi aukoa toisille päätä tai kaakattaa selän takana.

Joo-o, alkuvuosi on ollut jotenkin tikkunen, mutta kesää ja toivottavasti parempaa päin tässä mennään.

Oon kyllä iloinen, että valoisa ja lämmin vuodenaika on taas edessä. Seinät päälle kaatava sisällä kykkiminen pimeinä talvi-iltoina on takana ja päästään taas lasten kanssa illoiksi pihaan hengailemaan. Ja kohta ehkä jo aamupalojakin syömään ulkopöytään. Kesä tuo aina Lapin kuumeen. Tänä vuonna kevään tulo on tuonut myös kuumeen lähteä jollekin järjestetylle sotahistoria-matkalla rajantakaiseen Karjalaan.

Tiira-nettisivulta olen seurannut kurkien palaamista Suomeen. Näilläkin leveysasteilla niitä jo on, itse en ole vielä nähnyt, jonkin verran ehkä muutto pysähtyi kylmien ilmojen jatkuessa. Mutta eiköhän ihan lähipäivinä ole ekat kurjet tässä meidänkin pelloilla, se on kyllä aina kevään ihanimpia hetkiä kun kuulee ensimmäisen kurjen huudon ♥

 

maanantai, 13. helmikuu 2017

Viime aikojen ajatuksia

1) Hitto kun mun tekis mieli päästä Haluatko miljonääriksi -ohjelmaan! Vaikka mun suuret kiinnostuksen kohteet on harvassa, niin tunnen kuitenkin tietäväni monista aihealueista jotakin siksi, kun oon koko ikäni lukenut älyttömästi kaikkea historiasta Seiska-lehteen. Mutta pari muttaa.. Hakijoita on varmasti se ja tuhat, ja kun kaiken tarvii nykyään olla niin viimisen päälle show-meininkiä, niin luulen etten olisi kärkipäässä kun viihdyttäviä esiintyjiä haetaan. Itse asiassa viime vuonna, kun uudelle kaudelle haettiin kilpailijoita, niin kirjoitinkin hakemuksen lähes valmiiksi.. kunnes viimisenä oli kohta, että lisää video itsestäsi. Siinä nousi heti sellanen "voi ei" -tunne, ja jätin homman sikseen. Ja olen miettinyt niinkin, että kisaan osallistuminen olisi varmasti ollut mulle sopivampaa sillon Lasse Lehtisen aikoihin, jollon ei ollut tietoakaan nykyisestä some-pöyristelystä, nettivittuilusta ja näiden päätymisestä uutisotsikoihin. Olisi ollut niin sanotusti paljon pienempi kynnys mokata, kun sitä olis vaan ihmiset hetken päivitelleet kotisohvillaan eikä juttu jäisi nettiin elämään ikuisiksi ajoiksi..

2) Luonto on mulle yksi harvoista asioista, jotka oikeasti saa elämään tässä hetkessä eikä jossain ajatussfääreissä. Toistuvasti huomaan esim. ihmisten parissa, että vaikka kuuntelen ja osallistunkin keskusteluihin, niin iso osa aivoista on jossain muualla jossei puheenaihe ole jotakin superkiinnostavaa. Mulle on täysin käsittämätöntä, että jotkut huomioi koko ajan arjessa mitä toisilla ihmisillä on päällä tai millainen sisustus missäkin on tai yleensäkin osaa olla aina täysin läsnä. Tänään vietin oman eksoottisen aamuni yksin tuossa lähisaaren kalliolla lämpimiä eväsleipiä syöden ja kahvia juoden. Noina hetkinä huomaa, että ajatukset ei harhaile sinne ja tänne, vaan kaikki huomio on juuri siinä ja nyt, omassa mukavassa olossa, kahvin maussa, linnun laulussa, tuulen huminassa ja taivaalla kiitävissä pilvissä. Ei ihme, että kaipaan päivä päivältä enemmän Lappiin vaeltamaan. Siellä päivät olisivat aamusta iltaan tuota ihanuutta. Ei siinä, kyllä mä viime viikonloppuna rakasta ystävää pitkästä aikaa tavatessa myös olin täysin läsnä ja todella rentouduin niiden parin tunnin aikana. Työvaihteella asiakkaan kanssa myös osaan keskittyä täysin siihen tilanteeseen.. mutta heti kun asiakastilanne on ohi ja siirryn vaikkapa kahvihuoneeseen, niin se ajatustasolla viihtyvä perusminä hiipii taas paikalle :D

3) Vaikka erityisherkkä ja yliajatteleva luonteeni tekee musta monessa tilanteessa hyvän ja sensitiivisen äidin, niin kyllä se vanhemmuutta vaikeuttaakin, aiemmin pohtimani helpon väsähtämisen/rasittumisen lisäksi. Silloin kun lapset oli aivan pieniä ja kotihoidossa, ei heidän selviämistään tässä hullussa maailmassa vielä tarvinnut kauheasti stressata, koska elinpiiriä oli lähinnä se koti ja ystäväperheissä vierailut.. Mutta nykyään kun on jo nämä päiväkoti- ja koulumaailmaan liittyvät kaverisuhteiden kiemurat minulle tuntemattomien ihmisten seurassa, niin olen huomannut välillä ajattelevani ja tulkitsevani liikaa lasten olotiloja ja kertomisia päiviensä sisällöstä. En halua edes tietää mitä oma huoli on muutaman vuoden päästä, kun nykyiset lelujen jakamiseen ym. pikkujuttuihin liittyvät hetkessä selvitetyt kaverikiistat tuntuvat pieniltä, ja mukana on kaiken maailman mahdollisuudet nettikiusaamiseen, päihdekokeiluihin ja muihin porukassa tehtyihin vaarallisuuksiin/typeryyksiin. Hohhoi.. juuri siinä vaiheessa kun sitä alkaa itse olla "fiksu aikuinen", pahimmat nuoruuden holtittomuudet, angstit, ihmissuhdedraamat ja epävarmuudet takana ja elämä tasaista ja vakaata niin eikö niitä kaikkia kasvun vaikeuksia lähde taas elämään alusta omien lasten myötä :D