Mä joskus tossa mietin, että en mielestäni ole kateellinen kenellekään.. Mutta nyt täytyy kyllä sanoo, että välillä kadehdin ihmisiä, jotka JAKSAA. Siis sellasia, jotka pärjää vähällä unella, puuhaa energisinä kaikenlaista eikä pienestäkin väsymyksestä muutu sellasiks ärtyneiks ja toimintakyvyttömiks niinku mä... Välillä NIIN tympii mennä iltasin heti lasten perään nukkumaan, kun niiden nukahdettua ois se päivän ainoo hetki, kun saisi sitä rauhaa, hiljaisuutta ja ihanaa uppoutumista omiin innostuksen kohteisiin, jota mä niin tarvisin. Mutta heti kyllä seuraavana päivänä tuntee, jos valvoo liian myöhään eikä saa yheksää tuntia nukuttua. Yhen vähäunisen yön vielä kestää, mutta kahden jälkeen ei ajatus toimi enää yhtään ja on ihan zombi.

Mutta kai tää kauhee unentarve on joku mun ominaisuus jolle ei voi mitään??! Muistan että jo lapsena ja nuorena en oikein tykännyt luokkaretkistä, leireistä ym, koska MÄ EN SAANUT NUKUTTUA NIISSÄ TARPEEKSI, ja sitten oli koko ajan väsynyt ja huono olo. Hiljaisuudelle oli ehkä juuri tasan se yhdeksän tuntia varattu, mutta sitten kun ei tietenkään heti saanut nukahdettua kun valot sammui, niin meni jo se mahdollisuus nukkua niin paljon kuin tarvitsisi. Ja kyllähän mua siis keskimäärästä selvästi enemmän uuvuttaa muutenkin jatkuva häsläys ympärillä ja varsinkin vuorovaikutus, piirre josta oon aikasemminkin kirjottanut. Muistan kun joskus yläasteella oli koulupäivän päätteeksi lähtö johonkin teatteriin isompaan kaupunkiin. Mä esitin tulevani koulupäivän aikana sairaaks, ettei tarvinnut lähteä, koska mua kiinnosti joku teatteri ihan yhtä paljon kun nykyäänkin eli evvk. Mutta toinen yhtä iso syy oli se, että tuntu ihan liian raskaalta jaksaa koko ajan isossa porukassa ensin koulupäivä, sitten se pirun myöhäseen iltaan kestävä teatterireissu, sitten liian vähäksi jäävät unet ja sitten vielä seuraava koulupäivä.. Eli se koulupäivän jälkeinen yksinolo (tai korkeintaan yhden kaverin kanssa kerrallaan olo), joka yleensä akut latasi, olisi jäänyt kokonaan väliin. Tällanen kuulostaa tietysti normaali-ihmisen korviin ihan älyttömältä, mutta tervetuloa tähän kroppaan ja näihin aivoihin kokeilemaan elämää :P 

Olis kiva, jos sitä vuorovaikutusta jaksais hyvin edes niitten kaikkein läheisimpien kanssa. Mutta enpä mää edes omia parhaita kavereita tai miestä jaksa koko päivää, jossain vaiheessa tulee kauhee tarve vetäytyä omaan rauhaan :P Valitettavasti tää koskee myös omia lapsia :P Mä en vaan jaksais koko ajan olla läsnä ja puhua niille... Ja tuntuu aina ihan lomalta olla vaan toisen kanssa, kun pienemmällä porukalla tulee paljon enemmän niitä hiljasia hetkiä verrattuna siihen kun ne kahestaan koko ajan tossa huutaa, tappelee ja roikkuu lahkeessa. Ja äitihän se kaiken ajan tietysti kotona on se, jonka kimpussa ollaan ja jolta kaikki pyydetään ja johon kiukut puretaan ja joka ei sais yksin edes vessaan poistua ;) Joillain on oman jaksamisen apuna esim. isovanhempien täystyöllistäminen tai se että tv/tietokone/pelit on jatkuvasti auki oleva lastenvahti, meillä ihan periaatteesta nuo keinot pidetään aika vähäisinä ja muutenkin ruoka-aikojen, ulkoilun ja kaiken suhteen oon välillä aika kasvatusnatsi ni tokihan se väsyttää enemmän ku sellanen huolettomampi helpolla meneminen... En mä lapsiani mihkään vaihtais, mutta mun on vaikea kuvitella omalle kohdalle jotain tyhjän pesän kriisiä että yli kaiken ahdistais, kun parin vuosikymmenen jälkeen ympärillä on taas se rauha ja hiljasuus, joka on mulle pienestä asti ollut henki ja elämä ;)

Kaks päivää on nyt taivas ollut täynnä kurkiauroja :) Voi että mää rakastan katsella niitä, niissä vaan on JOTAIN. Ja jotenkin mukava taas tietää kurkien lähtöä katsoessa, että kohta itsekin pääsee reissuun lämpimämpään. Marraskuussa kutsuu Kaakkois-Aasia :D Sielä päin en ookaan aiemmin käynyt kuin Thaimaassa, joten kiva nähdä vähän muitakin maita. Pitäis käydä myös katsomassa Singapore sekä Brunei, joka vaikuttaa erityisen eksoottiselta, sellaselta once in a lifetime -kohteelta.. Pieni kultainen sulttaanikunta sielä jossain Borneon reunamilla :)