Harvassa ovat sellaiset ihmiset, jotka eivät koskaan olisi pohtineet elämää, kuolemaa, maailmankaikkeutta ja sitä, keitä me pohjimmiltamme olemme. Toisilla on kuitenkin taito työntää tällaiset ajatukset syrjään ja keskittyä elämään arkea. Jossakin takaraivossa heillä saattaa olla usko ja toivo siihen, että kuolema ei ole kaiken loppu, mutta asiaan ei sen kummemmin pysähdytä kuin ehkä hetkeksi kuoleman vieraillessa lähipiirissä. Itseäni aihe on pohdituttanut aina, ja entistä enemmän isoisieni sairastuttua ja kuoltua. Nykyään henkimaailman pohtiminen on minulle jokapäiväinen juttu. Uskontoihin olen kuitenkin aina suhtautunut varauksella, vaikka toisaalta on tuntunut että ns. uskoon tulo voisi tuoda syvänkin rauhan loppuiäksi. Siltikin uskonnoissa minua häiritsevät kaikenlaiset rajoitukset ja rituaalit ja säännöt, joita perustellaan satoja tai tuhansia vuosia vanhoilla kirjoituksilla. Eli sellainen sokea luottaminen?
 
Ajatus siitä, että kuolisimme ruumiimme mukana lopullisesti tuntuu kammottavalta. Jokaisen vanhemman pahin painajainen lienee se, että lapsi kuolisi ennen kuin itse. Erityisesti tällaista mahdollisuutta pohtiessa olen kokenut pakottavaa tarvetta löytää elämän ja kuoleman salaisuudet. Myös ajatus 70 vuoden juoksemisesta yhteiskunnan oravanpyörässä, jonka jälkeen on valmis hautaan, on melko masentava. Suoritat ja työskentelet hiki hatussa kokeaksesi sitten mahdollisesti muutaman ohikiitävän onnenhetken viikonloppuna, joka on takana nopeammin kuin ehdit huomata. Ja jälleen on edessä harmaa maanantaiaamu. Facebookissa olen huomannut yhden yleisimmistä aiheista hauskoissa kuvissa liittyvän siihen, että maanantai on taas alkamassa. Kuvissa esiintyy aina joku elämäänsä kyllästyneen ja haudasta nousseen näköinen ihminen tai eläin jonkin masentavan maanantaitekstin kanssa. Arjen harmautta pidetään itsestäänselvyytenä. Lisäksi tieteellisyyttä ja asiallisuutta painottava nykyaika tuntuu kaikin mahdollisin keinoin haluavan kumota kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuuden. Rajakokemusten on pakko liittyä aivojen hapenpuutteeseen ja sitä rataa. Muun mahdollisuuden pohtiminen on toiveajattelua ja hölynpölyä. Eli life is hard and then you die.
 
Korkeasti koulutettuna akateemisena ihmisenä sitä väkisinkin tuntee, että pitäisi jotenkin mukautua siihen, että kaikki olisi voitava todistaa tieteellisesti. Olen kahlannut läpi yliopiston psykologian ja filosofian tieteelliseen ajatteluun opettavat kurssit, ja lukenut teorioita siitä, miten ihmisen aivot luovat sekä yliluonnollisina pidetyt kokemukset että yleensäkin tarpeen uskoa korkeampaan voimaan. Ehkä osittain siksikin olen pitänyt nämä näkymättömään maailmaan liittyvät asiat ominani tähän asti.

Tällä hetkellä olo on melko mukava, koska kymmeniä kirjoja, satoja ihmisten rajakokemuksia ja tieteellisiäkin julkaisuja läpi kahlanneena olen alkanut tuntea, että on mahdotonta kuitata kuolemanjälkeiseen elämään liittyvät todisteet aivojen toiminnalla. On ollut äärettömän mielenkiintoista lukea eri aikoina eläneiden kirjoittajien tekstejä asiasta: niin tiedemiesten, saattohoitajien, hypnoterapeuttien, kuin meedioksi tai näkijäksi itseään kutsuvien.