Kahden alle 2-vuotiaan äitinä ei aikaa ja energiaa omiin juttuihin juuri ole, mutta jostain kiven kolosta olen kaivanut aikaa lukea kirjan nimeltä Hiljaiset - introverttien manifesti. Toinen hyvä, samasta aiheesta kertova kirja on Introversion voima. Siinä on kyllä kirjoja, joita olen tietämättäni odottanut koko ikäni, suosittelen aivan kaikille..:)

Tein joskus netissä Myers-Briggsin persoonallisuustestin kaltaisen jutun, ja sain tulokseksi että olen 89% introvertti ja 11% ekstrovertti.. Ja mikä on introvertti? Sellainen ihminen, joka mieluummin haluaa rikkaan sisäisen elämän kuin vilkkaan sosiaalisen elämän. Sellainen, joka keskustelee mieluummin syvällisesti läheisen ystävän kanssa kuin rupattelee niitä näitä isommassa porukassa. Sellainen, joka kehittelee ideoitaan mieluummin omassa mielessään kuin tiimityönä toisten kanssa. Sellainen, joka kaipaa ajatuksilleen omaa tilaa, pitää verkkaisemmasta keskustelurytmistä kuin ryhmissä tapahtuva päällehuutaminen ja kokee ajatuksiensa tukkeutuvan liiassa hälyssä. Tarvitsee oman, yksityisen, häiriöttömän alueensa ja kokee olonsa ahdistavaksi avokonttorin hälinässä. Ekstroverttien silmissä ehkä hieman etäinen ja vaikeasti tulkittava, koska se värikkyys löytyy sisäpuolelta (eikä kaiken maailman juttujen höpöttämisestä ja ulospäin näkyvästä aktiivisuudesta), ja sitä harvoin tulee jaettua etäisempien ihmisten kanssa...

Ekstrovertit saavat vuorovaikutussuhteista energiaa, ja sen vuoksi luovat mielellään paljon ystävyyssuhteita, koska sitten heillä on enemmän ihmisiä, joiden kanssa voi olla vuorovaikutuksessa töiden jälkeen, viikonloppuisin, juhlissa jne. Introverteiltä jatkuva vuorovaikutus taas vie energiaa, ja erityisesti asiakaspalvelutyössä olevat introt erittäin mielellään sitten säästelevät sosiaalista energiaansa vapaa-ajalla eivätkä halua velvollisuudesta lähteä kutsuille tai työpaikan hengennostatuskekkereihin :P Kuulostaa tutulta ;)

Tunnistan itseni noista kuvailuista täysin, vaikka välillä tarvitsenkin hiljaisen luontoelämän, pohdiskelun ja lueskelun vastapainoksi jotain repäisevää. Kuten benji-hypyn, riippuliitoa, laskettelua köysiradalla viidakossa, kiipeämisen Kilimanjarolle tai matkan Havaijille ♥ Eli tykkään lähteä sieltä omasta, turvallisesta ympäristöstä sitten johonkin ihan muualle saamaan oikein isot ja eksoottiset kiksit, vaikka sitten isommassakin porukassa ;) Näitä kahta elämäntapaa kun saa yhdistää itselle sopivassa suhteessa, niin muuta ei kaipaa :)

Mutta tuon tekemäni testin tulos on varmasti erittäin totta. Väsyn helposti ihmisten seurassa, vaikka minulla olisi kivaakin. Jos minun pitää olla pitkän aikaa yhtään vieraampien ihmisten seurassa (ja puheenaiheet eivät ole jotain SUPERkiinnostavaa) alkaa päässäni tykyttää ja olo muutenkin tuntua sellaiselta jyrän alle jääneeltä :D Tulee valtava tarve päästä liukenemaan omiin oloihinsa, jossa saa ajatella rauhassa ja olla hiljaa.

Nautin kahdenkeskisistä syvällisemmistä keskusteluista, mikä ehkä selittää miksi viihdyn nykyisessä ammatissani kohtuuhyvin jatkuvasta ihmisten tapaamisesta huolimatta. Mutta erittäin harvoin kaipaan mitään isommassa ryhmässä tapahtuvaa toimintaa. Ja niinhän se yleensä on, että mitä isompi ja toisilleen vieraampi porukka, sitä yleismaailmallisemmat keskustelunaiheet. Introvertti on kyllä kiinnostunut ihmisistä, mutta nauttii siitä kanssakäymisestä hieman syvällisemmällä tasolla... Yhden tai kahden ihmisen kanssa kerrallaan ja niin, että tapaamisten väliin jää tyhjää aikaa. No joo, minä kyllä vapaa-ajalla valitsen usein mieluummin sen yksinolon ja takkatulen ääressä makoilun kuin mitään pienimuotoisempaakaan sosiaalista toimintaa :P Kahden viikon vaellus Lapin erämaassa ketään tapaamatta on jotain aivan ihanaa. Jos mun pitäisi paljon ihmiskontakteja sisältäneen työpäivän jälkeen lähteä johonkin kutsuille jatkamaan taukoamatonta seurustelua, niin ajatuskin väsyttää. JA NIIN EDELLEEN. Lyhyesti sanottuna saan energiaa yksinolosta, itsestäni, ideoistani ja ajatuksistani, ja se muista ihmisistä ja vilkkaasta sosiaalisesta elämästä tuleva korkea stimulaatio, josta ekstrovertti saa energiansa, väsyttää minut puolikuoliaaksi.

Monet introt tykkäävät kirjoittamisesta. Heidän näkökulmastaan keskustelu, ja erityisesti ryhmäkeskustelu, on aivan liian kapea kanava ilmaista itseään. Jälleen yksi piirre, joka sopii muhunkin. Olen kirjoittanut elämässäni varmasti tuhansia sivuja tarinoita, päiväkirjatekstejä, blogeja sun muuta. Jos joku kysyy minulta mielipidettä johonkin asiaan, joka mua aidosti kiinnostaa, mieleeni tulee todennäköisesti heti noin tuhat asiaa aiheesta, joista sitten pitäisi valita mitä sanoo. Olen luultavasti lukenut asiasta pari sataa tutkimusta, kirjaa, nettikeskustelua ym. ja tietoa on paljon. Ryhmäkeskustelussa ehtii ehkä sanoa noin yhden asian, sitten joku on joku puhumassa päälle ja keskustelu lähtee polveilemaan eteen päin aiheisiin numero kaksi, kolme jne. ja sait sanottua murto-osan siitä mitä oikeasti halusit. Ja harvaa ekstroverttia nyt tietysti edes kiinnostaa mikään syvällinen pohdiskelu... Mutta tämän vuoksi sitten mieluummin kirjoitan blogiini tai muualle ajatuksiani politiikasta, luonnosta, henkisistä asioista, kasvatuksesta, muusta psykologiasta ym. Ryhmäkeskusteluissa tulee sellainen..hm.. turhautunut olo siitä, että pintaa saa juuri raapaistua ja sitten jo hölötetään aivan muusta.

Ekstroverttien ja introverttien aivoja tutkittaessa on havaittu, että aivokuoren vireystila on introilla korkeampi kuin ekstroilla. Toisin sanoen introjen aivot saavat jatkuvasti suurempaa stimulaatioita kun taas ekstrojen aivot ovat rauhallisemmat. Siksi ekstrot tarvitsevat ulkoisia ärsykkeitä virikkeeksi, etteivät pitkästy. Introt taas nimenomaan välttelevät jatkuvia ulkoisia ärsykkeitä ja kääntyvät enemmän sisäiseen maailmaansa, koska vauhti aivoissa on jo itsessään niin kova, että jatkuva ympäristön melu ja puhe uuvuttaa ne helposti.

Me introvertit emme siis ihan oikeasti halua lähteä kaiken maailman kekkereihin tuntemattomien tai puolituttujen keskelle. Esteenä ei ole ujous, pelko tai tunne siitä, että "tuskin ne minua sinne oikeasti kaipaa", vaan siitä että teemme mieluiten jotain muuta, kuten olemme kotona :) Vaikka erittäin moni taitaakin tuntea painetta keksiä tekosyitä ja pahoitella, että kun olisi ollut niiiiiin kiva tulla, harmi..:P

Moni ekstrovertti tykkää tulkita introverttien käytöksen ylimielisyydeksi tai itsensä parempana pitämiseksi, kun jatkuva rupattelu toisten kanssa ei kiinnosta ja keskusteluita kuunnellaan taustalta. Eipä se sitä ole... Teemme vain sitä mistä tykkäämme, ihan niin kuin ekstrovertitkin tekevät sitä mistä tykkäävät eli höpöttävät suu vaahdossa ;) Toisaalta introvertit kun kerran paljon ajattelevat ja pohtivat, niin miettivät myös sanomisiaan enemmän. Ja vilkkaassa ryhmäkeskustelussa jos on välillä muutenkin suunvuoro vaikea saada, niin kahta vaikeampaa se on jos hetkeksikään pysähtyy miettimään. Hm, muhun sopii hyvin sanonta "Ajattelen, siis olen". Siinä vaiheessa kun lakkaan miettimästä ja pohtimasta aivan kaikkea koko ajan, makaan luultavasti montun pohjalla.

Kirjoista oli ihana lukea, että joku muukin harrastaa sitä, että "karkaa" ruokatunnilla vessaan hetkeksi hengähtämään ja lataamaan akkuja ihanassa yksinäisyydessä, kun ei sosiaalisia kontakteja täynnä olevan työpäivän keskellä enää yksinkertaisesti jaksa sitä pinnallista höpöttelyä mitä kaikkien odotetaan menemään harrastamaan isoon ryhmään pöydän ympärille. Melkeinpä nauratti tarina luennoitsijasta, joka monesti luentopäivän puolivälissä oli niin loppuun imetty jatkuvasta puhumisesta ja kuuntelijoiden kanssa keskustelusta, että halusi ehdottomasti päästä ruokatunnille yksin että jaksaisi loppupäivänkin. Eräässä paikassa hän päätti ruokatunnin aluksi uupuneena odotella hieman pidempään vessassa, että porukka luentosalista ehtii valua syömään eikä tunge innokkaana hänen pöytäänsä rupattelemaan luennon aiheista. Mutta joku vessassa tunnistikin vessakopin reunan alta hänen erikoiset kenkänsä ja aloitti taukoamattoman höpötyksen ja pyysi kanssaan syömään. Ruokatunnin loppuun mennessä mies oli niin uupunut, että loppu työpäivä tuntui ajatuksenakin mahdottomalta jaksaa.

Oli ihana lukea kertomuksia myös siitä, että niin moni muukin nauttii pitkistä merkityksellisistä keskusteluista, mutta meinaa heti pitkästyä kuoliaaksi jos jutut ovat pelkkää small talkia (jota on pakko pitää yllä ettei vaan tulisi hetkeksikään hiljaista :P) Erästä kaltaistani lainaten: "En yleensä pitkästy ollessani yksin; pitkästyn usein ryhmissä ja väkijoukoissa". Monilla työpaikoilla olen huomannut, että tykkään kyllä kokouksista ja palavereista - hetken! Siinä vaiheessa kun asia loppuu ja kokousta turhaan pitkitetään jonninjoutavalla höpöttelyllä, koen suurta iloa kun oma asiakas jo odottaa ja saan poistua harrastamaan kahdenkeskistä keskustelua :) Ja sama juttu juhlissakin (siis muissa kuin oman ihanan kaveriporukan bileissä). Viihdyn kyllä jonkin aikaa, mutta yleensä siinä vaiheessa alkaa poistuminen houkutella kun moni ekstrovertti vasta pääsee vauhtiin (jossen sitten satu olemaan ihan lärvit :P)...

Sain myös vähän lisää taustaa sille, miksi juoruilu ei mua oikein innosta: "Kun introvertti joutuu kuuntelemaan juoruja, hänen katseensa alkaa harhailla, kun hän yrittää ymmärtää, miten tällainen puheenaihe voi kiinnostaa ketään. Jos puhutaan vain ihmisistä, heidän tekemisistään ja siitä ketä nämä tuntevat, se on introvertille pelkkää meteliä. Hän yrittää löytää rivien välistä jotain syvempää merkitystä - jota tuskin on. Ja pian hän alkaa etsiä keinoa lähteä keskustelusta."

Vaikka olenkin jo aikaa sitten tajunnut sen, että viihdyn yhteiskunnan normien mukaan aivan liian hyvin yksin ja hiljaisuudessa ja olen sen piirteen itsessäni hyväksynyt, niin tekee silti hyvää lukea tuollainen positiivinen kirja jossa oikein hehkutetaan tätä monien oudoksumaa ominaisuutta.

Kirjoissa on myös mukavasti perusteltua ja tutkimuspohjaista kritiikkiä nykyajalle tyypillistä yltiösosiaalisuuden ja ulospäin suuntautuneisuuden ihannointia vastaan. Muun muassa siitä, kuinka monessa asiassa introvertit ovat työntekijänä parempia, vaikka erityisesti Amerikassa taitaakin nykyään olla niin, että supliikein saa aina paikan. Lisäksi pohditaan, miksi ryhmätoiminta ja yhdessä tekeminen nostetaan länsimaissa nykyään automaattisesti jalustalle, ja yksin viihtymistä kummeksutaan. Tutkimusten mukaan kuitenkin jopa puolet ihmisistä on enemmänkin omissa oloissaan viihtyvää kuin jatkuvasta ryhmä- ja tiimitoiminnasta ja pinnallisesta rupattelusta innostuvaa. Moni näistä ihmisistä kokee paineita toimia yhteiskunnan arvostusten mukaisesti ("joukossa on hauskempaa", "pitää olla tiimipelaaja", "on hyvä olla suosittu" ja liirum laarum...) ja menee vastentahtoisesti mukaan suurta sosiaalista aktiivisuutta ihailevaan menoon... Ja sitten he kokevat, että itsessä on jotain vialla, kun kutsuilta, kokouksista ja ihmisporukoista alkaa ensimmäisen viiden minuutin jälkeen kaipaamaan kotisohvalle :P