Kai voi jo sanoa että on kesä, vaikkei ilmat ole siltä viime aikoina näyttäneet. Mutta oli tuolla äsken niin ihana alkavan kesän tuoksu. Mietin lasten nukkumaanmenon jälkeen hetken, että jämähdänkö sohvalle vai lähdenkö ulos, kun ikkunasta niin ihana ilta näkyi. Kuten sanottua, viime ajat on ollut melko tikkusia ja en edes muista koska viimeksi olen luontoa muistanut/jaksanut/viitsinyt kuvata, ja jotenkin nytkin oli sellanen olo, että no viittiikö sitä mihkään mennä. Mutta onneks lähdin. Todella pitkästä aikaa koin sellasen nautinnollisen, täydellisesti hetkessä läsnä olemisen tunteen katsellessani kaunista auringonlaskua järven taakse ja kuunnellessani joutsenten ja muiden lintujen konserttia.

Tuollasen pellolla nukkuvan söpöläisen herätin, mutta eipä se mua näyttänyt pelkäävän :)

Kovasti kuuntelin, että joko käki kukkuisi. Viime vuonna kukkui ensimmäinen jo toukokuun 5. päivä, nyt ei vieläkään. Kaipa nekin on noita viime viikkojen räntärättejä vielä paossa. Joo. Luonto voimaannuuttaa aina, mutta sain muistutuksen, että se tekee sitä erityisesti silloin kun liikkuu siellä yksin kameran kanssa kesäiltoina auringonlaskun aikaan ♥