Olen muutamaan otteeseen viime aikoina kuullut termin puolielämä, ja jäänyt sitä miettimään. Haloo Helsingin biisissä lauletaan "räjäytä mut tässä puolielämässä", ja yhdellä netin keskustelupalstalla eräs, kovin itseni kaltaiselta kuulostava, äärimmäisiä tunnekokemuksia sekä etsivä että niitä kohtalaisen helposti niin pienistä kuin isoista asioista saava ihminen kirjoitti "normaali-ihmisten puolielämästä". Eli ilmeisesti sellaisten asiallisen aikuista suoritusarkea elävien, joilla elämä on periaatteessa ihan jees mutta kuitenkin melko tasaisen harmaata (moni asia on ehkä "ihan kivaa", mutta hyvin harva asia "valtavan hienoa"). Elämästä puuttuu kyky jonkinlaiseen lapsenomaiseen elämäniloon, voimakkaisiin intohimoihin ja tunne-elämyksiin ja uskallus unelmoida muusta kuin siitä normisuoritusarjesta lyhyine muutaman viikon vuosilomineen. 

En tässä kenenkään elämäntapaa kritisoi, jokainen tottakai pyrkii elämään parasta mahdollista oman näköistään elämää ja jokaisella on omanlaisensa unelmat, toisilla ne suurimmat unelmat ja itsensä toteutus voi tapahtua jopa työssä. Tai perheenäitinä häärätessä... Mutta seuraavassa lähinnä mietin, mikä olisi mulle itselleni sellaista ahdistavaa puolielämää, jossa en pystyisi, jaksaisi tai ehtisi saamaan tätä nykyistä hyvinvoinnilleni tärkeää, lähes jokapäiväistä elämästä ja maailmasta nauttimisen rauhallista tunnelmaa, ja elämä ja tulevat vuosikymmenet näyttäisivät pelkältä tappavan tasaiselta ja puuduttavalta arjelta ja aamuheräämisiltä ("seiso väkevästi sänkys edessä aamuisin"... "pahimpia on aa-a-aa-a-a-aamut, joiden päättymistä ei näy...." jne).  

Asuinpaikka olisi jossakin, missä tahansa keskusta- tai taajama-alueella, jossa aina ovesta ulos mennessä joutuisi esittämään normaalia ja heittämään sää-smalltalkia tai vastaavaa jatkuvasti läsnä oleville naapureille, ja koko ajan stressaamaan siitä kuka mahtaa häiriintyä koiramme tai lastemme äänistä ja edesottamuksista, tai minkä auton alle tuo vilkas viisivuotias juoksee. Näyttäisi muiden silmissä heti oudolta, kun itselleni tyypilliseen tapaan en oikeastaan tekisi mitään (ulkopuoliselle tekemiseltä näyttävää) vaan lähinnä haahuilisin pihassa tuijotellen ajatuksissani, lumoutuneena ja kokonaisvaltaisesti innostuneena kevään ensimmäistä narsissia tai yli lentäviä joutsenia. Metsään ja järvelle (kaksi mulle eniten mielenrauhaa antavaa paikkaa) olisi pitkä matka, sinne pitäisi aina vaivalloisesti lähtemällä lähteä. Ja asunto tuolta kaikkien himoitsemasta taajamasta olisi luonnollisesti maksanut omaisuuden, minkä takia rauhallisempi elämänrytmi osa-aikatöineen ei olisi missään nimessä mahdollinen, jos haluaisi asuntolainan saada joskus maksettua. Maanantaiaamuisin työpaikan kahvipöydässä vähän väkisin hymyillen taas vitsailtaisiin lauantain typeristä Putous-sketseistä ja voivoteltaisiin kuinka "taas on maanantai", ja tietysti se stressi ja ahdistus kiireisestä viikosta olisi alkanut jo sunnuntai-iltapäivänä, kun viikon ainoat kaksi vapaapäivää taas kerran ovat ohi ennen kuin ehti kissaa sanoa. Perjantaina oltaisiin niiiin viikonloppufiiliksissä, tykättäisiin Facebookissa jonkun hassunhauskan eläimen tähdittämistä TGIF-kuvista, pukeuduttaisiin töihin vähän rennommin ja tilattaisiin sinne ihan pizzat niiden kahden, alkamassa olevan vapaapäivän kunniaksi. Muuten pukeuduttaisiin epämukavan asiallisesti solmioihin ja jakkupukuihin, vaikkei se olisi oikeasti kenenkään mielestä kivaa. Arki-illat kuluisi kotitöitä tehdessä ja lapsia harrastuksiin kuskatessa. Pikarentoutusta viikonloppua varten mentäisiin rutiininomaisesti hakemaan Prisman perjantairuuhkaan sixpack-hyllylle. Juhannukselta jäätäisiin neljäksi viikoksi lomalle, jonka aikana sitten ajettaisiin satoja kilometrejä jonnekin mökkinaapureita ja hyttysiä kuhisevaan pusikkoon, käytäisiin välillä pönöttämässä pari helteistä viikonloppua kaukaisten sukulaisten häissä, ja niiden muutaman hassun lomaviikon jälkeen alkaisi taas 11 kuukauden ahdistava suoritusarki, ja olisi jo tarvetta sanomalehtien jokakesäisille "näin saat loman juomaputken poikki" -ohjeille. Muutaman vuoden välein talvella ehkä käytäisiin viikon reissussa Kanarialla, tai jos oikein villiinnyttäisiin niin kahden viikon Phuketin matkalla. Kaiken tämän taustalla olisi jatkuvasti sellainen pieni väsymys ja uupumus, kun liikuntaa ei ehtisi ja yksinkertaisesti jaksaisi hektisessä arjessa harrastaa tarpeeksi, ja omaa aikaa tulisi väkisin nipistettyä ainoasta saatavilla olevasta lähteestä, yöunista. Eläkkeelle jäämisen kynnyksellä tämä vuosien stressi ja ihmisestä kaiken irti repivä työelämä sitten olisivat tehneet tehtävänsä, ja terveys sillä mallilla, että mistään aktiivisesta eläkeajasta olisi enää turha haaveilla. Eli tiivistettynä, liian vähän omaa rauhaa, liikaa pakkososiaalisuutta ja muiden ehdoilla ja tahtiin menemistä, liikaa suorittamista ja paikasta toiseen juoksemista, liikaa väsymistä, liian vähän mahdollisuutta hengähtää ja rentoutua, liikaa yritystä saada sitä rentoutta sitten esim. alkoholilla kun ei muullakaan kerkiä. Viikonloppuisin ehkä muutamia ohikiitäviä onnen hetkiä, muutoin pelkkää harmaata oravanpyörää oikean elämän juostessa siinä sivussa ohi. Eläisin kun en nyt vielä olisi kuollutkaan. Vuosikymmenien päässä olevasta eläkeiästä ja lottovoitosta haaveillen.

Vaikka omalla kohdalla on tuota alkoholihommaa kyllä vaikea kuvitella. Mutta useammankin alkoholistin elämänkaarta lähietäisyydeltä katselleena olen kyllä huomannut, että (siinä vaiheessa kun työelämään vielä pystyvät) pikku hiljaa muu ilo ja rentoutuminen ei oikein tunnu enää miltään, kun vaan odotetaan sitä perjantaipulloa. Ja kun toisaalta suorituselämä ja työpaineet imevät kaiken energian ja pyörivät herkästi mielessä vapaallakin, niin se pullo on nopea ja takuuvarma keino rentoutua.

Tapasin tuossa taannoin vuosien takaisen, äskettäin eläkkeelle jääneen työkaverin, jonka muistin aikanaan suunnitelleen, että sitten kun yhtä aikaa puolison kanssa jäävät eläkkeelle, niin lähtevät unelmareissuun  lähes toiselle puolelle maapalloa. Muistan että tuolloin hiljaa itsekseni mietin, että miksette voi lähteä heti, kun ei enää kotona asuvia lapsiakaan ollut esteenä, ja vuosilomaviikkoja kuitenkin mukavasti olisi ollut käytettävissä. Nyt vihdoin kun sen eläkkeen ja pitkäaikaisen unelman toteuttamisen hetki olisi ollut, niin pariskunnasta toinen olikin sairastunut vakavasti, eikä mahdollisuutta tuohon pitkään reissuun todennäköisesti enää koskaan tulisi. Tuon ikävän uutisen kuultua itsellä voimistui entistä enemmän se, jo viimeiset viitisentoista vuotta vallinnut ajatus siitä, että unelmaelämää pitää toteuttaa koko ajan niin paljon kuin mahdollista eikä sitten joskus kun. Olen pyrkinyt sitä noudattamaan myös näiden lapsiperheen ruuhkavuosien aikana, ja mielestäni aika hyvin onnistunutkin. Jopa yksi suurimmista elämysten lähteistäni, matkustelu, onnistuu säännöllisesti, kun muuten elää taloudellisesti melko tarkasti, ja kun ei toisaalta ole tarvetta käyttää rahaa oikein mihinkään materiaan kun niistä tavaroista, merkkivaatteista tai taulutelkkareista ei saa mitään... Toistuvasti sitä saa ihmettelijöille perustella omaa elämäntapaansa (osa-aikatyöt, koti korvessa, monenlainen suorittaminen ja sellaiset lähinnä voimia vievät vapaa-ajan velvoitteet jätetty pois, sosiaalisista paineista huolimatta), ja huomata, kuinka tiukassa ihmisten ajatusmaailmassa on mm. normi siitä, kuinka monta viikkotuntia töitä kuuluisi tehdä. Ei jotenkin osata ajatella eri lailla, vaan mennään massan mukana vaikkei se kivaa olekaan. Ja vaikkakin sitten joidenkin saattohoitajien mukaan liika työnteko on asia numero yksi, mitä kuolinvuoteella voivotellaan, ja tekemättä jätetyt asiat numero kaksi. 

Dare to dream ♥