Kirjotanpa keskiviikkoillan ratoksi (ja kaksi siideriä nauttineena..) muutaman sanan meidän perheen elämäntavasta, kun tykkään kaikkea maan ja taivaan välillä pohtia ja analysoida :)

Joskus aikanaan taisin täälläkin mainita, kuinka minua reilu parikymppisenä hieman nyppi vatsan tuijottelut ja odotukset että miksei jo tehdä lapsia. Samalla lailla taisi moni kaveri odotella häitäkin, mutta vuosien kuluessa ovat tainneet lopettaa odottamisen :D Me joskus Jarkon kanssa naureskeltiin, että ollaan molemmat sellaisia että ennemmin ammuttais itsemme kun mentäis sadan (tai edes kymmenen) sukulaisen eteen esiintymään (huomion keskipisteeksi, ei kiitos..) ja tanssimaan (molemmilla kaksi vasenta jalkaa) ja leikkimään jotain leikkejä :D Voishan ne häät toki pitää vain salaa maistraatissa todistajien kanssa... mutta kun ei huvita eikä vaan ole tarvetta, niin ei ole kumpikaan jaksanut moista alkaa puuhata :P Mää en tarvii mitään vihkivaloja tai sormuksia siihen, että vietän loppuelämäni jonkun kanssa. Ja jos jotain välirikkoon johtavaa tapahtuu, niin siinä ei sitten paljon sormus sormessa auta.... Onko kyynisesti ajateltu, no ehkä jonkun mielestä... Lakipykälistä en kyllä tiedä, että mikä kaikki muuttuisi avoliitosta avioliittoon mennessä, että olisiko sillä puolella joku hyvä syy naimisiin menoon. No joo, kaikki sanoo pitävänsä aina oman näköiset häät. Meidän näköiset häät on sellaset että niitä ei ole :D

Eli ei olla menossa jatkossakaan naimisiin, paitsi sitten lupaan pitää isot häät jos joku tilaa JA MAKSAA Souvarit niihin häihin soittamaan ;) 

Me ollaan kyllä kaikessa muussakin sellaisia, että koetaan olomme lähinnä vaivaantuneeksi, jos ollaan minkä hyvänsä seremonioiden tai virallista pönötystä vaativan touhun keskellä. Myös juhlapukeutuminen on molemmille aika tuskaa, ei ehkä osata ymmärtää sitä, että jotakin tapahtumaa kunnioittaakseen on pakko pukeutua epämukavasti :D Kiristävät, puristavat vaatteet (kravatti, sukkahousut, miesten puku, korkokongät ym ym) missä ei pysty oikein mitään mukavasti tekemään, ei oikein ole meidän juttu. No joo, muistan kyllä vuosien takaa eräät juhlat, joihin mennessä Jarkko unohti mainita, että perillä on juhlatilaisuus. Luulin lähteväni vain kahville sukulaisiin. No sielläpä sitten seistiin arkivaatteissa hameiden ja pukujen seassa, kun Jarkko ei jotenkin ollut osannut ajatella, että pitäisi pukeutua kun ei ollut kuin lähimpiä ihmisiä paikalla :D Siitä ominaisuudesta mää kyllä siinä kovasti pidänkin. Joku vaatteilla koreileva, sliipattu mies ei ois todellakaan mua varten, vaan ennemmin sitten tuollainen toinen ääripää!! ;) Omien lapsien "nimiäiset" on olleet vain kakkukahvit meillä kotona ilman mitään ohjelmanumeroita.

Mulla tällanen toiminta tulee varmaan pitkälti siitä, että oma suku ei oo ollut mitään "juhlavaa". Nimipäiviä ei kukaan muista, eikä kyllä juuri aikuisten synttäreitäkään... Ne ketkä on naimisiin mennyt, on tehnyt sen lähes järjestäen hyvin pienimuotoisesti. Vasta täysi-iän kynnyksellä kävin elämäni ensimmäisissä ristiäisissä ja häissä, mikä kertoo aika paljon meidän suvun juhlienjärjestämisinnosta :P

Yksi meidän elämäntapaan liittyvä tärkeä arvo mulle on lisäksi perheen yhteinen aika. Muistan omasta lapsuudesta, että sellainen oli erittäin harvinaista, koska isä oli viikot muualla töissä ja viikonloput taloa rakentamassa ja isovelikin niin paljon vanhempi, että sillä tuli jo omat teinimenot ja kotoa muutot mun ollessa hyvin nuori. Ja kuinka ihanalta se tuntui, kun kaikki oli yhdessä, mutta samalla ankealta, kun tiesi että eipä tämäkään taas montaa tuntia kestä ennen kuin joku singahtaa johonkin omille teilleen. En muista montaakaan kertaa lapsuudesta, että oltaisi koko perhe syöty yhdessä. Omille lapsille ja itsellekin haluaa nyt omassa perheessä antaa yhdessäoloa paljon. Musta olisi kamalaa elää niin, että itsellä ja miehellä olisi jatkuvasti jotakin omaa harrastusta ja hyppäystä, ja aina kun toinen tulee niin toinen lähtee. Jo ennen lasten hankkimista oli selvää, että kun on pieniä lapsia niin juhliminen ja baareissa käynti saa olla vähän harvinaisempaa herkkua eikä niin, että harva se viikonloppu on jompi kumpi viihteellä. Enkä kyllä tulevaisuudessa innostu siitäkään, että lapsilla olisi illat ja viikonloput täynnä harrastuksia (niin, mun mielestä lasten harrastukset olisi hyvä saada ajoitettua iltapäivän tunteihin heti koulun jälkeen, tästäkin aiheesta voisin kirjoittaa kirjan, mutta ei siitä nyt tän enempää).

Musta on ihanaa perheenä kulkea luonnossa, löhötä sisällä, syödä yhdessä, lähteä kylään ym ym. Ja kun se normaalisti on tätä, niin sitten se oma aika ja yksin lähteminen tuntuukin joskus ihan mukavalta. Mutta muistan, että kun lähdin töihin tyttären ollessa 1v 3kk niin en edes kauppaan halunnut töiden jälkeen poiketa, kun mulla oli niin ikävä tytön luo ja tiesin senkin kaipaavan mua. Mun ja ukon harrastukset löytyykin mukavasti kotoo, niin ettei niitä tarvii lähtee touhuamaan harva se ilta johonkin liikuntasalille tai hallille. Ite rakastan liikkua luonnossa tai ihan vaan lueskella pihassa. Jarkolla taas tää koko meidän talo ja iso piha ja kaikki metsätyöt ja uistelu järvellä ym on oma mieluisa "harrastus" kun se on sen tyylinen, että tykkää koko ajan tehdä jotain. Ja täällä sitä puuhastelua kyllä riittää... Eli kaiken kaikkiaan juuri sopiva ympäristö meille, jotka tykätään elää vähän omaa elämäämme. Joskus mietittiin, että miten toiset saa vapaa-aikansa kulumaan jossakin kerrostalossa asuessa. Onneks ei enää koskaan tarvii edes yrittää sellasta, oli se tylsää kun aina piti lähtemällä lähtee johonkin tai sitten istua tietokoneella. Nyt vaan laittamaan nuotio pihaan ja paistelemaan makkaraa jos tulee tylsää.

PS. Edeltävään tekstiin ikään kuin liittymätön huomio. Joskus näen punaista, kun joku tietävästi hymyillen kysäisee, että  "jäikö isä lapsenvahdiksi" jos ilmestyn jonnekin aivan yksin. Omien lastensa lapsenvahdiksi?? Voi jeesus. Kuinka moni kysyy itsekseen liikkuvalta mieheltä, että jäikö äiti lapsenvahdiksi!? Varsinkin siinä vaiheessa kun on useampi kuin yksi lapsi niin mies saa kyllä mun mielestä vapaa-ajallaan hoitaa niitä yhteisiä muksuja täysin siinä missä äitikin. Eikä niin, että se on joku ihailun aihe, kun minä menen yksin kauppaan ja ukko on lasten kanssa kotona. Noh, mulla on hyvä mies, meillä ei ole tämän asian suhteen ongelmia, lähinnä noista muiden kommenteista tullut pari kertaa olo, että mies on korkeintaan joku apulapsenvahti kun mulla on pakollinen meno :D