Pelaan videopelejä. Monesti niistä puhutaan vain negatiivisessa sävyssä ja mainitaan huonot vaikutukset vaikka hyviäkin löytyy. Pelien luulisi kehittävän silmä-käsi-koordinaatiota, parantavan suunnittelukykyä (strategiapelit), kartuttavan kielitaitoa ja tuovan onnistumisen kokemuksia niillekin joilla ne esim koulussa jäävät vähäisiksi. Itselle ne toivat lapsena myös mielikuvitusmaailmoja, joita leikittiin päivät pitkät ulkona ja hauskaa oli.

Mutta mutta.. Silläkin uhalla että alan 27-vuotiaana tuntea itseni saarnaavaksi kalkkikseksi kirjoitan pätkän seksiä, väkivaltaa sun muuta "lasten kamaa" sisältävistä K-18 peleistä, joita olen huomannut joidenkin antavan pienten lastensa pelata. Ajatellaan, että ei kai niiden pelaaminen nyt mitään vaikuta ja joku on voinut itsekin niitä pelata alaikäisenä ja kasvaa silti normaaliksi aikuiseksi ja se sitten on todiste siitä että ikärajat ovat kaikille turhia, ja leikkiihän ne lapset leikkipyssyilläkin jne jne.

Erona vain on se, että kun kuusivuotias ampuu kaverin kuoliaaksi leikkipyssyllä, hän ei ole väkivallan aktiivinen tuottaja vaan kaikki, myös toisen kuoleminen, on leikkiä. Nykyisissä suolenpätkiä roiskuvissa K18-peleissä tilanne on toinen: uhri kuolee sitä oikeammin ja verisemmin, mitä paremmin pelaaja osaa fyysisesti ohjata roolihenkilönsä aseiden käyttöä. Lapsi uppoutuu roolihenkilöönsä, ja tämä uppoutuminen on ongelma erityisesti paljon pelaaville lapsille, jotka eivät vielä erota todellisuutta ja fantasiamaailmaa toisistaan. Kuusivuotias uskoo joulupukkiin, mutta silti vanhemmat sinisilmäisesti ajattelevat, että raaka väkivalta peleissä on tälle tottakai ihan pelkkää fantasiaa joka ei vaikuta mihinkään??

Väkivaltaviihteen on todettu saavan lapsen turvautumaan helpommin väkivaltaisiin keinoihin ristiriitatilanteissa. Ja vaikuttavan tunne-elämään mm. levottomuutena, pelkoina ja ahdistuksena. Muistan itse, kun vanhemmilta salaa hiippailin joskus 6 tai 7-vuotiaana katsomaan yöllä Hohto-elokuvaa jota isoveli katseli. Voin kertoa että sen jälkeen pelkäsin pitkään ja näin painajaisia.. Se ahdistava olo ja pelko on jäänyt aika hyvin mieleen.. Eli reagoin siihen hyvin voimakkaasti. Toisaalta, jos liian pienenä joutuu näkemään toistuvasti tuollaisia lapselle sopimattomia kuvia (oikeassa elämässä tapahtuvista traumaattisista asioista puhumattakaan), niin voi käydä niin että keskushermosto alkaa turruttamaan tunteita kun se ei jaksa koko ajan reagoida kamaliin, kiihdyttäviin asioihin suurella voimalla. Samalla turtuvat myös toisen ääripään tunteet kuten ilo ja onnellisuus. "Mikään ei tunnu miltään" on muuten aika yleinen toteamus nykyään.

Erityisesti pojat ovat aina olleet kiinnostuneet sodista ja taisteluista, mutta kysymys onkin kai enemmän esittämistavasta. Tarinoissa, saduissa ja leikeissä ei nähdä esim tappamista todellisena kuvana, vaan ne kuvitellaan itselle sopivaksi omassa mielessä ja näin suojaudutaan liialta pelolta ja työnnetään väkivalta riittävän etäälle itsestä. Piirretyissä ja esim vaikka jossain ritari- tai avaruusfilmeissä väkivaltaa kokevat "epäluonnolliset" roolihenkilöt, jotka erottuvat oikeista ihmisistä. Tämäkin auttaa lasta erottamaan todellisuutta ja fantasiaa toisistaan. Pahaa koetaan turvallisesti. (Mikä ei tarkoita että ymmärtäisin kaikkia väkivaltaisia piirrettyjä siltikään...) Verta roiskuvissa peleissä kokijoina taas ovat oikean näköiset ihmiset  jotka ampuvat toisiaan oikean näköisillä nykyaikaisilla aseilla... Eli ne tekijät puuttuvat, joiden avulla fantasian voi erottaa todellisuudesta.

Samalla lailla esim Salattujen elämien tavallisissa kodeissa asuvat tavalliset ihmiset ovat hahmoja, joita leikki-ikäisen on vaikea erottaa todellisuudesta, vaikka lasten helposti ajatellaan ymmärtävän että sarjan tapahtumat ovat vain fantasiaa. Joo, edes aikuiset ihmiset eivät välillä kykene erottamaan näyttelijöitä roolihahmoistaan, vaan joku myyjä ei ole myynyt alkoholistia esittävälle näyttelijälle kaljaa ja roolihahmon tekoja tullaan hyvin usein päivittelemään ja neuvomaan näyttelijälle niinkuin kyseessä todella olisi se hahmo...

Salkkari-touhuja saattavat hyvinkin nuoret seurata itsekseen, ja sitä ei pidetä kummoisena asiana. Silti tutkimuksissa sarjan on huomattu aiheuttavan lapsissa levottomuutta ja ahdistusta, joka on loppunut kun katsominenkin on laitettu jäähylle. Lapset eivät ole päässeet huumeita, kidnappauksia, pettämistä ja juonittelua sisältävästä maailmasta irti lopputunnarin myötä, vaan tapahtumat jäävät ylläripylläri elämään omaa ahdistavaa elämäänsä mielikuvituksessa. Ja suureksi osaksi tapahtumat ovat sellaisia, joita jonkun 7-vuotiaan on vaikea hahmottaa ja ymmärtää.

Lapsia ei voi toki kasvattaa pumpulissa, mutta onko se toinen äärilaita sitten muka parempi, että kaikki pahat asiat suoraan silmille ja vielä sellaisessa saippuasarjan muodossa, jossa asioita liioitellaan ja korostetaan ja hyvät normaalit hetket jää vähemmälle kun eihän kukaan sellaista jaksaisi pitkään katsoa.

[ lisää aiheesta kirjassa K. Tahkokallio: Kotipesän lämpöä etsimässä]