Opiskeluaikaisen työharjoitteluni ohjaaja tuumasi muinoin, että meidän alan ihmiset tuntuvat olevan keskivertoa joustavampia ajattelultaan, mikä näkyy mm. siinä, että he ovat valmistumisen jälkeen yleensä avoimia lähtemään työn perässä melkein minne vaan. Eli eivät ole niin rajoittuneita asuinpaikkansa suhteen. Jo tuolloin hiljaa mielessäni mietin, että no taidanpa tämän(kin) piirteen suhteen sitten erota viiteryhmästäni. Vaikka toki valmistumisen jälkeen hetkeksi muutin työn perässä kauemmas, vieraaseen kaupunkiin - jossa sitten oli koko ajan tunne kuin Chisun biisissä, että "mun koti ei oo täällä".

Tällaiset pohdinnat tulivat mieleen Tahitin reissussa, josta palasimme perjantaina. Polynesia on ollut mulle yksi monista haavekohteista jo vuosia. Eli sarjassamme näitä paikkoja, joiden karttoja ja maisemia olen maha innosta sekaisin tutkinut sohvan nurkassa. Ja olihan se... niin trooppinen paratiisi kuin olla voi, ja luonto ja maisemat kuin jostain sadusta. Aiemmin tänne kirjoittelin, että iän myötä sitä on alkanut olla vielä entistäkin rajoittuneempi oman asuin- ja elinympäristön vaatimusten suhteen. Ja jostain syystä vuosien kuluessa sitä myös lomamatkoilla on aina vain enemmän se tunne, että onhan täällä kaunista ja eksoottista, mutta yleensä jo toisella reissuviikolla alkaa koti-ikävä vaivata. Ja sellaiset ajatukset, että no tämä on varmaan viimeisiä reissuja, kun jaksan enää ainakaan kovin kauas Suomesta lähteä.

Belvedere lookout, Moorea, Tahiti

Kyllä sitä tuollakin toki eniten viihtyi luonnon keskellä, verrattuna vaikkapa pääkaupunki Papeeteen, jossa paikan pienuus huomioon ottaen oli suorastaan kummallisen isot, jatkuvat ruuhkat. Moorealla tekemällämme vaelluksella oppaamme hieman ihmetteli (ja vastaan tulleen porukan opas suorastaan järkyttyi) kun kuuli, että voin aivan hyvin jäädä tunniksi yksin sademetsän keskelle odottamaan opasta ja miestäni, kun en siellä 30 asteen helteessä jaksanut enää lähteä nousemaan viimeiselle näköalapaikalle. Ja mitään vaarallisia eläimiä tms siellä siis ei ollut. Mutta paikallisia oli hieman vaikea saada ymmärtämään, että yksin metsässä oleminen ei ole mulle mikään varsinainen ongelma, vaan ollut kautta aikojen tehokkaimpia mahdollisia rentoutumisen keinoja :D

Mutta alkuperäiseen aiheeseen palaten, mua on viime vuosien ulkomaan reissuissa vaivannut sellainen ihme "kolkko" olo, en oikein osaa määritellä onko sitten ihan vaan puhdasta koti-ikävää vai mistä johtuu. Reissun ensimmäisten päivien alkuihastuksen ja ihmettelyn jälkeen alkaa jo pian kaivata Suomen viileyttä, avaruutta ja hiljaisuutta. Eteläisten maiden kuumuus, jatkuva puhe, rakennusten värikkyys, erilainen liikennekulttuuri ja yleensäkin kaikki erilaisuus tuntuu loppuviimeksi siltä, että "ihan jees, mutta en mä täällä halua yhtään pidempään olla". Tahitilta kotiin päin palatessamme amerikkalainen tullimies Kaliforniassa sai pienen naurukohtauksen, kun kiinnostuneena kyseli Suomen oloista, ja kuuli mm. kylmyydestä ja kaamoksesta, ja tuumasi lopuksi, että kyllä te vaan tulette erilaisesta maailmasta. Niinpä. Olen käynyt lähemmäs 30 maassa, ja kaikista kotoisin olo (ja ainoa kerta kun on tullut tunne, että täällä voisi olla pidempäänkin) on tullut Kanadassa, joka varmaan eniten sitten luonnonoloiltaan muistutti Suomea. Mä oon kyllä kaikkiaan niin pohjoisen ihminen kuin olla voi...

Aikanaan eräällä kiertomatkalla suomalaissyntyinen, mutta jo vuosikymmeniä ympäri maailmaa asunut oppaamme tuumasi, että hänellä ei ole ollut ikävä Suomeen, ja että hän kokee ihan vain omassa kehossa niin kotoisaa oloa, että ei tunnu olevan väliä missä maassa tai ympäristössä elää. Multa puuttuu sitten taas täysin tuollainen piirre/kyky. Olen huomannut, että silloin kun ei ole elämässä isompia murheita niin on hieman helpompi olla missä vain, mutta erityisesti stressin ja surun aikaan oma koti ja oma metsä tai sitten Inarin talo ja Pohjois-Lapin luonto ovat niitä, mistä saa voimaa, turvaa ja jaksamista. Ehkäpä näin stressi/ahdistusherkkä ihminen kuin minä sitten tarvitsee enemmän tutun ympäristön tuomaa turvallisuutta kuin joku huolettomampi ja rennompi luonne.

Aikaerosta sekavana heräilin tietysti Tahitin reissusta palattua kotona keskellä yötä, ja kun uni ei tullut niin lähdin yksin metsään kävelemään. En muista, koska on viimeksi ollutkaan niin ihanan kodikas ja hyvä olo kuin palatessa sinne kotimetsään tropiikin jälkeen. Ja hassua, että nimenomaan sellaisessa paikassa (kylmä, pimeä, hiljainen metsä), jossa suuri osa maailman ihmisistä ja moni suomalainenkin todennäköisesti pelkäisi tai ainakin tuntisi olonsa vähän epämukavaksi :D